sunnuntai 14. elokuuta 2016

Suicide Squad - puolustus



Tuntuu kuin ensimmäiset huhut Suicide Squadista olisivat tulleet iäisyyksiä sitten. Tätä leffaa on odotettu kuin kirjaston ovien aukeamista ja vähintäänkin nämä viimeiset kuukaudet ovat tehneet hahmot jo valmiiksi yleisölle tutuiksi. Esirakastetulle elokuvalle kuitenkin kävi jotain kun se viimein saapui teattereihin. Rahaa se tuottaa ja fanit edelleen tuntuvat pitävän hahmoista, mutta harva elokuva on päässyt samanlaiseen paskamyrskyyn kriitikoiden toimesta kuin tämä.

Suicide Squadin tarina on todella yksinkertainen. Ehkä liiankin yksinkertainen. Se on kuitenkin koristeltu näyttäväksi kaikenlaisella ylimääräisellä, kimaltelevalla roinalla, kuten lukuisilla ylimääräisillä hahmoilla. Kun tarinaa todella miettii, niin suuri osa Squadista koostuu tyypeistä, joiden uupuminen elokuvasta ei oikeastaan muuttaisi juonta millään tavalla. Elokuva on enemmän täytettä kuin sisältöä. Enemmän pintaa kuin syvällistä tarinaa. Minä väitän, että tätä seikkaa kuitenkin parjataan aivan turhaa kriitikoiden toimesta.

En lähde avaamaan elokuvan tarinaa tai hahmoja sen tarkemmin. Jos et ole vielä Suicide Squadia nähnyt, niin Wikipedia tarjoaa siitä perustiedot. Haluan keskittyä tarkastelemaan enemmänkin sen vastaanottoa.

Puolustan tätä elokuvaa väittämällä, että kriitikot arvostelivat sen käyttäen vanhentuneita mittatikkuja. Tarinan ei tarvitse aina olla kuningas, vaan joskus pinnan voi antaa hohtaa kirkkaampana kuin sisällön.

Roolisuoritukset olivat paikoin todella maalinsa löytäneitä ja saivatkin kriitikoiltakin kiitosta. Ohjaus, editointi ja tarina taas haukuttiin sekavaksi, tyhjäksi ja ihan vain huonoksi. Ei vain yhden tai kahden kriitikon toimesta vaan tämän asian suhteen tuntuu vallitsevan yhteisymmärrys kautta kentän.

Suicide Squad ei ollut elokuva, joka etenee pisteestä pisteeseen normaalin kerronnan tyyliin. Se oli kokoelma värikkäitä hetkiä ja kuvia, joista koostui enemmän, videopelejä ja musiikkivideoita muistuttava sekamelska, kuin perinteinen elokuva. Tämä on elokuva sukupolvelle, jolle ADHD ei ole sairaus vaan elämäntapa.


Christopher Nolan nosti DC-universumin aivan uudelle tasolle Batmaniensa kanssa. NE olivat perinteisillä mittatikuillakin mitattuna mestariteoksia ja ansaitsevat hehkutuksensa. Suicide Squad ei kuitenkaan edes yritä tapailla samankaltaista tyyliä. Nolanin Batman ei ollut vain synkkyydessään aikuismainen ja vakavasti otettava. Se oli lähes Dickensiläistä kerrontaa, jossa tarina todella oli kuningas.

Miksi siis pinnallisuutta tulisi puolustaa? Mielestäni elokuvaa ei tulisi rinnastaa aina vain muihin kerronnallisiin taiteen muotoihin. Se voidaan rinnastaa myös puhtaasti visuaalisiin taiteisiin. Jos lähden katsomaan Squadia kuin taideteosta galleriassa, niin näen miten se on kokonaisuutena sarjakuvan kerrontaa kunnioittava pastissi, joka ottaa siitä ulkoisia, tunnistettavia symboleita ja yhdistelee niitä jännittävällä tavalla. Miksi taideteokselta tulisi vaatia enempää?

Käsitys "hyvästä elokuvasta" on itsessään vanhanaikainen, jos vertailukohteeksi asetetaan ainoastaan verrattain kapea elokuvataiteen kenttä. Suicide Squadin ainoa heikkous oli mielestäni siinä, että välillä lähdettiin väkisin etsimään liikaakin sitä hataraa juonenpoikasta, joka ei tosiaan ollut kauhean vaikuttava. Vaikka tarina ei ollut kummoinen, niin kertaakaan teatterissa istuessani ollut tylsistynyt tai pettynyt. Aidosti ihailin sitä maailmaa, joka vilisi hypernopeasti silmieni editse.

Ja olihan Harley Quinn oikeasti ihan törkeän siisti hahmo.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.