The Pimpsons ei ole sitä mitä ehkä kuvittelet sen olevan.
Q-teatteri on tarjoillut minulle monia lempinäytelmiäni Tavallisuuden aaveesta Pääomaani. Lauri Maijala on taas järjestäin ohjannut myös lemppareitani, ehkäpä isoimpana Pasi Was Here, joka edelleen palailee vuosien jälkeen aika ajoin mieleen.
Kun näin aivan ensimmäistä kertaa The Pimpsonsin julisteen, niin sekunnin ajan tunsin halua vain ohittaa sen inhoten. Kunnes siis huomasin, että kyseessä oli Q-teatteri ja näin Maijalan nimen ja ymmärsin, että mitään typerää halpishuumoria ei olisi luvassa.
Kulttuuri on tuotteita, mutta kulttuuri on myös kieltä. Vuosikymmeniä televisiossa pyörinyt The Simpsons on jotain mitä minun sukupolveni osaa tulkita kuin toista äidinkieltään. Olimme samanikäisiä kuin Bart ja Lisa ohjelman alkaessa ja he olisivat nyt samanikäisiä meidän kanssa jos he vain ikinä vanhenisivat.
 |
| Kuvassa vas: Lotta Kaihua (Brt) ja Satu Tuuli Karhu (Ilsa) Kuva: Pate Pesonius |
Maijalan näytelmässä niin on käynyt. Neljänkympin saavuttaneet lapset palaavat kotiin Grimfieldiin joulunviettoon. Homre ja Magre Pimpson ottavat vastaan Brtin ja Ilsan, joiden kotiinpaluu on molemmille omalla tavallaan ristiriitainen kokemus. Ilsalle paluu kotiin on ensimmäinen seitsemään vuoteen. Sen jälkeen mitä perheen nuorimmaiselle tapahtui, ei hän ole halunnut muistuttaa itseään menneistä. Maddysta puhuminen on edelleen perhettä repivä asia. Toisaalta ei perheessä juuri puhuta mistään. Kaikki lakaistaan telkkarista tutun maton alle.
Moni asia näytelmässä on telkkarista tuttu. Ysärin lapsia hemmotellaan monin tavoin ja Simpsoneista tuttuja hahmoja ja muita viittauksia vilisee. Kaikessa on kuitenkin pahaenteinen ja tumma sävy. Katsojalle luvataan nostalgiaa, mutta jos sen lämpöön erehtyy nojaamaan, niin pian matto kiskaistaan jalkojen alta. Simpsoneiden kulttuurillinen kieli on sidottu aikaan ja kun näytelmässä lähdetään todella purkamaan niitä menneitä aikoja, niin isketään siinä samalla sen ajan traumoihin, jotka ylittävät vain yhden perheen kokemukset.
 |
| Kuvassa vas: Satu Tuuli Karhu (Ilsa), Lotta Kaihua (Brt), Eero Ritala (Homre) ja Riia Kataja (Magre) Kuva: Pate Pesonius |
Ysärillä elettiin aikaa juuri informaatiovallankumouksen kynnyksellä. Kommunikointi oli vasta aluillaan myös kulttuurissa. Yhteiskunnan ongelmakohdista puhuttiin ilman, että kaikilla oli ääntä ja vasta vähän myöhemmin puheeseen pääsivät mukaan myös ennen vähemmistöissä vaikuttaneet ryhmät. Muutoksen myötä vanhat jättiläiset valittavat, miten enää ei saa mistään edes puhua. Niin valitti näytelmässä myös Homre. Humalassa. Hetkeä ennen kuin itki lapsensa kohtaloa ja omaa väkivaltaista menneisyyttään.
Kevyttä farssia odottavat katsojat saattavat siis yllättyä katsomossa. Kun ensimmäisen puoliskon kohdalla tapahtui jotain mikä sai yleisön kirjaimellisesti kohahtamaan, niin yllätyin itsekin. Näytelmä ottaa yhä enemmän kierroksia ja menee pitkälle. Se ei lopeta kulttuurin pinnalliseen käsittelyyn, vaan jatkaa ja jatkaa, kunnes
The Pimpsoneiden koti näyttää juuri siltä miltä sen kuuluukin. Muutama upea yksityiskohta pistää silmään ja niistä erityisesti sohvan päällä oleva maalaus kiinnitti huomioni. Telkkarista tuttu kepeä piirros veneestä sinisen veden päällä on muuttunut realistiseksi kuvaukseksi myrkyävästä merestä, johon pieni vene saattaa upota milloin tahansa.
 |
| Kuvassa: Satu Tuuli Karhu (Ilsa) ja Riia Kataja (Magre) Kuva: Pate Pesonius |
Näyttelijät puhuvat englannin ja suomen sekoitusta, joka entisestään lisää vaikutelmaa siitä kulttuurien sekoittumisesta, jota Simpsons on aina tarjonnut. Hahmojen keltaisuuttakaan ei muutamien minuuttien jälkeen edes huomannut. Homrena lakonisesti örveltävä Eero Ritala oli todella muuntunut keltaisen perheen patriarkaksi niin, että tämä oli tuskin tunnistettava. Ria Kataja Magren roolissa oli koominen tavalla, joka veti yleisöstä monet naurut ja ADHD-oireinen Brt oli vedetty esikuvalleen kunniaa antaen Lotta Kaihuan toimesta. Aivan erityisesti mieleen jäi Satu Tuuli Karhu, jonka Ilsa oli aito ja koskettava hahmo, jonka kohtausten jälkeen näin ihmisten jopa itkevän avoimesti katsomossa.
Lisätietoa näytelmästä löytyy Q-teatterin sivuilta täällä. En anna näytelmille tähtiä, mutta jos antaisin, niin tämä olisi automaattisesti viiden tähden tapaus. Näytelmä kertoo ajasta. Simpsoneissa aika on pysähtynyt, mutta ei todella. Aina tulee uusi päivä uuden jakson myötä, mutta jokainen päivä nollaa edellisen.
Oikeassa elämässä aika asettaa teoille seuraamuksia, mutta pysähtyminen poistaa sen. Nostalgia on tavallaan juuri aikaa ilman seuraamuksia. Taaksepäin katsomista valikoiden vain parhaat puolet. Kun nostalgisen ja paikalleen pysähtyneen maailman laittaakin yhtäkkiä menemään eteepäin, niin seuraukset voivat olla katastrofaaliset, kuten The Pimpsons meille osoittaa. Nostalgian voima ei rajoitu vain televisioon, vaan maailman voi pysäyttää monin tavoin. Jäädä kuviteltuun menneeseen, josta ei voi enää itse edes puhua. Siksi on merkittävää miten esitys kertoo ajasta.
teksti ja ohjaus: Lauri Maijala
rooleissa: Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja ja Eero Ritala
lavastus: Janne Vasama
valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
pukusuunnittelu: Riina Leea Nieminen
maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
äänisuunnittelu: Markus Tapio ja Pekka Kiiliäinen
graafinen suunnittelu ja valokuvaus: Pate Pesonius
esitys nähty kutsuvieraana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti