18.9.2020

Kaikki elämästä(ni) - Antti Holma



Kaikki elämästä(ni) on kirja, jossa Holma ottaa lukijan tiiviisti mukaansa elämänvaiheeseen, joka tuntuu olevan otollinen juuri sellaiselle pohdiskelevalla, samaistuttavalle ja hauskalle tekstille, josta saamme nyt nauttia. Olen kuullut ristiriitaisia mietteitä tästä teoksesta, mutta se nautittavuus ainakin on jotain mitä useimmat lukijat varmasti löytävät.

Antti Holma on persoona, josta on tullut pysyvä osa suomalaista kulttuuria. Holma ei kuitenkaan ole jokin Aalto-maljakko hyllyn päällä vaan tuntuu alati pakenevan juuri tietynlaisen viihdyttäjän leimaa. Komedia on se laji johon Holman yhdistän, mutta kyseessä on aivan tietynlainen koomikko, joka kykenee ottamaan kuulijan haltuunsa ja kertomaan jotain vakavaa ja uskottavaa ja tätä vain kuuntelee.

Kaikki elämästä(ni) on Holman toinen romaani. Tätä edelsi Helsingin Sanomien esikoiskirja-ehdokkaaksi noussut Järjestejä. Holma on myös esimerkiksi käsikirjoittaja ja tämän Auta Antti! on taas yksi Suomen suosituimpia podcasteja. Muita Holman teoksia ovat Kauheimmat runot ja Kauheimmat joululaulut.

Antti Holma. Kuva: Matias Jalmari, Otava, 2019

Kaikki elämästä(ni) on kirja, jonka olisin oikeastaan halunnut kuunnella äänikirjana, koska Holma toimii itse lukijana, mutta ei minulla ollut nyt mitään palvelua käytössä. Kun aloin lukemaan fyysistä kirjaa, niin huomasin, että se kääntyi pääni sisällä joka tapauksessa Holman lukemaksi.

Holman persoona on voimakas ja valloittava ja siksi niin iskostunut minunkin päähäni, että tunnen jo tuntevani kirjan kertojan. Tämä kirjoittaa tuttavallisesti ja keskustelevasti, samalla pitäen kohteliaan etäisyyden lukijaan. Keskustelunkin vastakappaleeksi asetetaan lukijan sijasta muutama Holman ystävä, jotka toimivat tämän ajatusten tukipilareina niin puhelimessa kuin ravintolan pöydissäkin.

Juuri etäisyys onkin jotain mitä kirjassa tunnetaan maailmaa kohtaan. Erityisesti jotain abstraktia "tavallisuutta" kohtaan. Sellaista suomalaisuutta, jossa arki K-kauppoineen, lauantaisaunoineen ja Sami Hedbergereineen asetetaan katsottavaksi jostain ylhäältä päin. 

Vaikka kritiikki tuota tavallisuutta kohtaan tuntuu välillä lähes ilkeältä, niin siihen liittyy jotain herkkää itsetietoisuutta ja aina lopulta vielä kuin sanotaan, että "se oli vain vitsi", kuten tässä keskustelussa, jossa ystävän sanoin ruoditaan Suomea:

"Suomi on niinku Ruotsin ja Norjan jälkeenjääny serkku, joka piirtää juhlissa kakalla tarjottimeen ja sitten kaikki sanoo, että oho onpa hieno, aika hienosti osaat piirtää, ja Suomi on maailmleisan onnellisin, kun kaikki kehuu sitä. Mut Suomi on niin hidas, ettei se tajua, että heti kun se kääntyy sen kakkatarjottimen kanssa, niin kaikki muut maat yökkäilee ja nauraa sille niin kovaa, että lopulta ne itkee. Ja Suomi istuu pihalla sen taideteoksensa kanssa ja heijaa itteensä ja hokee ylpeenä, että hieno, hieno, hieno ja sit tulee ilta ja ne kaikki muut maat lähtee sisälle Eurooppaan, paitsi Suomi, joka jää ikkunan eteen kaivamaan pyllyään sormilla koska luulee, että kukaan ei nää."

 

"Aika ableistista."

 

"Strindberg on safe space."


Koko Holman tekstiä hallitsee itsevarmuus, joka kattaa myös häpeällisistä asioista kirjoittamisen. Tämä onnistuu ottamaan käsittelyyn epävarmuutensakin itsevarmasti ja tämä on se taika, joka tekstissä vetoaa. Kukapa ei haluaisi omistaa ongelmiaan samanlaisella voimalla.

Holma kirjoittaa ihmissuhteistaan, lapsuudestaan Sonkajärvelllä, Paikoin kirjavasta ja paikoin arkisesta elämästään Helsingissä, Lontoossa ja New Yorkissa ja niistä kaikista ajatuksista, joita matkanvarrella mieleen tulee. Osa ajatuksista ovat jotain todella henkilökohtaista ja on mielestäni tärkeää miten esimerkiksi uupumuksesta puhutaan avoimesti ja poistetaan tavallaan oman häpeän kautta kollektiivista häpeää aiheen ympäriltä.

Holma olisi voinut kirjoittaa hyvin monena eri persoonana ja on oikeastaan merkillistä, että sieltä ei tule esiin juuri jotain tiettyä Anttia. Tämä aktiivisesti pyrkii eroon stereotyypeistä ja se tulee hyvin esiin esimerkiksi tässä pätkässä, jossa Holma puhuu Édouard Louisin esikoisteoksesta:

"Tusina ihmistä suositteli hänen esikoistaan minulle, vaikka olen toistanut toistamasta päästyäni, etten enää halua lukea hakatuista homoista - en kestä sitä, en jaksa, tulen liian surulliseksi. Suositukset ovat todennaköisesti omaa syytäni, sillä olen itsekin kirjoittanut hakatuista homoista, koska luulin vuosikausien ajan että homomiehen tehtävä on kirjoittaa homovihasta, niin kuin heteromiehen tehtävä on kirjoittaa naisten rinnoista ja siitä, miten ne asettuvat puseron alle ensitapaamisella."

Kustantaja kuvailee teoksen olevan "elämän ja ajattelun kokonaisesitys, jossa eksytään kansakunnan kaapin päälle ja sukelletaan häpeän alhoihin". Tämä on oiva kuvaus ja kirjassa on tosiaan jotain todella avaavaa suomalaisuudesta, johon suosittelen paneutumaan lukiessa.










Antti Holma, 2020, Kaikki elämästä(ni), Otava, arvostelukappale

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti