Dodo on J. S. Meresmaan säeromaani, jossa uppoudutaan kesään ja ihmissuhteisiin sellaisella vimmalla, joka on tuttua sieltä nuoruudesta. Upeat lauseet luovat tästä lyhyiden kokonaisuuksien kokoelmasta teoksen, joka sanalla sanoen tyylipuhdas.
Säeromaanissa tarina etenee lyhyiden säkeiden kautta eteenpäin. Kyseessä on kuin runoteos, jonka kokonaisuus muodostaa tavallista tiiviimmän ja tietysti tarinallisemman kokonaisuuden. Tämä muoto itsessään kiinnostaa minua ja etenkin nuortenromaaniin se tuo lisäksi tiettyä tunteen paloa, joka ikäiseltäni lukijalta on ehkä saattanut ajan myötä unohtua.
"On vuoden ensimmäinen lämmin päiväja kaikilla sellainen fiilis,että voisi lähteä lentoon.
Mulla on sellainen fiilis."
J. S. Meresmaa osaa vangita sen palon tekstissään ja tämä onkin kunnostautunut voimakkaiden tarinoiden kertojana. Näistä erityisesti Mifonki-fantasiasarja on saavuttanut lukijoiden halun saada aina uusi kirja käsiinsä.
 |
| J. S. Meresmaa (c) |
Dodo vie sinne maagiseen paikkaan nimeltään Nuoruuden kesä. Se huokuu romaanista niin voimakkaana, että joudun varmaan vielä palaamaan tekstiin kun sitä pääsee lukemaan ulkona auringonpaisteessa.
Nostalgia minkä luen Dodon sivuilta on tietysti jotain mitä asetan tarinaan itse lukijana. Sitä se jostain syystä herättää minussa. Itsessään tarina on kuitenkin tuoreen oloinen ja kertoo vahvasti nykypäivästä.
Siinä nuori Iina saa kuulla päätyvänsä viettämään kesää isänsä luokse maalle. Isänsä, jota Iina ei ole nähnyt kuin vuosia sitten ja jolla silloinkin tuntui viina olevan tytärtään tärkeämpi asia elämässä.
Vaikka isä vaikuttaakin nyt raitistuneen, niin silti taakse jää poikaystävä, jonka masennnus tuntuu vain pahenevan sekä ystävä Sara, jonka seuraa Iina kaipaa. Niin ja tietysti Dodo. Tuo lentävä, salaperäinen villi, jota Sara lupaa hoitaa ja ruokkia Iinan ollessa poissa.
"Eläinten nimeämisessä on sellainen juttu,
että vaikka kuinka päättäis antaa
jonkin järkevän nimen,
niistä kuitenkin tulee
lutusia puppeleita
pööpejä rontteja
hönttösiä ruppanoita
toopeja pullukoita
löllyköitä pällyköitä
Kai se on merkki rakkaudesta
- tai sitten vallasta"
Tarinan alkuasetelmista päädytään niin klassisiin teemoihin kuin melko yllättäviinkin paikkoihin. Pelkkä säemuoto pitää lukijan kiinni penkissä, mutta itse tarina jaksaa vetää puoleensa käänteillään ja ihan vain sympaattisuudellaan.
Siinä vilisee aiheita vegaanisuudesta, ystävyyteen, mielenterveysongelmiin ja moderneihin parisuhteen muotoihin. On kuin Meresmaa haluaisi suhteellisen lyhyessä tarinassa pölyttää pois vanhoja, kuluneita käänteitä kirjallisuudessa ja onnistuukin siinä ilman, että mikään tuntuisi päälleliimatulta tai epäaidolta.
"Masennus ei näy ulospäin.Sen merkit ei ole:rasvanen tukkaepäsiistit vaatteetitkuisuusapea naama"
Tämä kirja kulkee tarina edellä ja tekee sen kaunein, pienin lausein. Pidän miten pääsen aina välillä pysähtymään ja maistelemaan lukemaani ja se on se suurin vahvuus, jonka tunnen kirjan ottavan runoudesta.
Muoto ottaa merkityksensä tarinan rinnalla ja se merkitys aaltoilee tarinan ehdoilla. Välillä siis runollisuus ottaa vallan ja välillä tarina. Siinä on jonkinlaista rauhoittavaa liikettä. Vaikka tätä kirjaa varmasti markkinoidaan erityisesti nuorille, niin suosittelen ihan ketä vain kokeilemaan.
J. S. Meresmaa, 2020, Dodo, Myllylahti, arvostelukappale
*mainoslinkki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti