Lukupino: Humiseva harju - Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Oona Airola – Kuva © Robert Seger

Humiseva harju Helsingin kaupunginteatterissa on näytelmä, jonka ensi-iltaan asetin poikkeuksellisen paljon odotuksia. Klassikosta sovitettu näytelmä voisi tuntua pölyiseltä ja toisaalta tietynlainen modernisointi taas päälleliimatulta. Kyseessä oli kuitenkin ohjaaja, jonka aiemmissa töissä on aina paneuduttu tutkimaan kulloistakin teemaa aidon näkemyksen kera.

Lauri Maijala on ollut viime vuosina vastuussa useista lempinäytelmistäni kuten esimerkiksi Riistapolku, Veriruusut ja erityisesti Pasi Was Here, joka jää varmasti ikuisesti muistoihini. Juuri tämä sovitus Humisevasta harjusta tuntuu luonnolliselta jatkumolta Maijalan työhön.

Jälleen kerran lähdetään avaamaan jollain tapaa syrjään jääneiden maailmaa. Näytelmässä on vahvana teemana ihmisten keskinäiset riippuvuussuhteet niin hyvässä kuin pahassa. Etenkin se miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat myöhempiin ihmissuhteisiin ja luottamuksen syntymiseen. Maijala kirjoittaa käsiohjelmassa:

"Luottamus ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen tekee hyviä ihmisiä. Tämä vaatii sen toisen ihmisen, joka on valmis tekoihin toisen ihmisen puolesta. Sen, joka sanoo kaikki on hyvin, sinä riität, arpesi ovat kauniita ja kaikki järjestyy kyllä, vaikka sydämessä riehuisikin ainainen myrsky ja päässä humisisi tiheä usva. Onnellinen se, joka sanoo "minä rakastan sinua". Onnellinen se joka kuulee "minä rakastan sinua". Tämän lauseen sanominen ja vastaanottaminen on etuoikeus, jonka ymmärtää vasta kun sitä ei enää ole, tai kun sen ensi kertaa oivaltaa."

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markus Järvenpää ja Oona Airola – Kuva © Robert Seger

Emily Brontën Humiseva harju on kirja, joka oli minusta täynnä ilkeyttä ja ikäviä ihmisiä. Vuonna 1847 julkaistu romaani oli paheksuttu villin luonteensa puolesta ja se valitettavasti jäi kirjailijan viimeiseksi, sillä tämä kuoli tuberkuloosiin 30-vuotiaana.

Näytelmä avasi minulle kirjaa paremmin ja huomasin, että en ehkä ollut täysin reilu sen henkilöitä kohtaan. Emilyn sisaren, Charlotten, Kotiopettajattaren romaani oli kirja, joka oli minulle tärkeä jo lapsena. Sen hahmot olivat minusta paljon syvempiä ja näiden motiivit monimutkaisempia kuin Harjussa. Ehkä olin lapsena anteeksiantavaisempi lukija.

Cathy ja Heathcliff ovat monella tapaa ympäristönsä tuotteita ja näiden keskinäinen vetovoima jonkin turvan etsimistä yhteisestä menneisyydestä. Niin kauheita kuin näytelmän henkilöt saattavatkin olla, niin laajempaa kuvaa ei ikinä unohdeta. Vaikka vastuu seuraa aina yksilöä, niin se ei poista myös yhteiskunnan vastuuta luoda tasa-arvoisia edellytyksiä elämään. Näytelmän tarina käsittelee näitä aiheita tarkasti.

"Humiseva harju kertoo villin Cathyn, ja perheeseen lapsena tuodun orpopoika Heathcliffin myrskyisästä suhteesta. Se on lapsuudesta aikuisuuteen kulkeva rakkaustarina ylpeydestä, luokkaeroista ja koston tuhoavasta voimasta. Se on kolmiodraama ja sisarustarina, kertomus ihmisistä, jotka janoavat vapautta maailmassa, jossa vain harvoilla on mahdollisuus vapauteen."

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuva © Robert Seger

Humisevan harjun näyttämölle on sovittanut skotlantilainen alan konkari Jo Clifford. Tälle on tyypillistä keskittyä tarinoihin, joissa paneudutaan juuri naisen asemaan ja rooliin yhteiskunnassa. Clifford kirjoittaa alunperin inhoamastaan Humisevasta harjusta:

"As a trans woman, I totally related to Bronte, the outsider and the rebel, sharing her unique experience of the world with fierce shamelesness.

She taught me I didn't have to ingratiate to try to make sure an audience liked me.

That was play nunber #36 in my catalogue; and now, 24 years later, after writing play #100, as the injustice and inequality of the world worsens and the climate crisis begins to engulf us, I look back on my sister Bronte and my former self with a deeper love an respect."

Näytelmä on moderni, mutta ei modernisoitu teennäisesti. Kaikki sen nykyajassa heijastuvat teemat olivat jo olemassa tekstissä ja Clifford on vain nostanut ne meidän tarkasteltaviksi.

Tekstin olisi voinut tehdä hyvin pienesti, mutta nyt ollaan menty aivan toiseen suuntaan. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö edustaa tekniikaltaan Suomen huippuluokkaa ja se laitettiin jälleen kovaan käyttöön. Katariina Kirjavaisen lavastus yllyttää näyttelijät poikkeuksellisen fyysisiin suorituksiin. Näyttämöä hallitsee skeittirampin tapainen rakennelma, joka jatkuu lavan toiselta puolelta pitkälle katsomoon.

Näyttelijät juoksevat ja kierivät ympäri lavaa tavalla, joka tuo mieleen kasarin hevibändien lavaliikehdinnän. Liike koostuu niin pienistä yksityiskohdista kuin mahtipontisista ponnistuksista ja välillä näytelmä liikkuu jopa musikaalin puolelle, mutta niin tajuttoman tyylikkäästi, että sitä ei ehdi edes ihmetellä. Musiikki on impressionistista ja modernia tavalla, joka sai kylmät väreet nousemaan katsomossa.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Oona Airola – Kuva © Robert Seger

Näyttelijät pääsivät toteuttamaan jotain mikä oli jo valmiiksi tunnepitoista ja ehkä se laittoi kaikki ylittämään itsensä. Niinpä tuntuu, että tämä näytelmä vilisee supertähtiä. Cathyn ja Heathcliffin rooleissa nähtävät Oona Airola ja Markus Järvenpää varmasti kasvavat rooleihinsa vielä tiukemminkin näytäntö näytännöltä ja olisi mielenkiintoista nähdä tämä myös joskus myöhemmin. Airolassa ja Järvenpäässä on sekä huimaa paloa että vastavoimana toimivaa pysähtyneisyyttä ja kylmyyttä. Näitä on selvästi kannustettu puskemaan aina vain pidemmälle suorituksissaan ja tämä on kannattanut.

Se superstaroin vaikutelma minulle syntyi Hindleyn roolissa esiintyneestä Markku Haussilasta. Tämä kasvoi lavalla kiukuttelevasta kakarasta johonkin todella synkkään, mutta samalla koomiseen hahmoon, joka todella hypnotisoi lavalla. Onneksi Haussila pääsi rooliin, joka mahdollistaa tämän karisman hyödyntämisen näin pitkälle.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markus Järvenpää ja Markku Haussila – Kuva © Robert Seger

Koko kasti ansaitsisi kehunsa, mutta tämä näytelmä on koettava itse, jotta ymmärtää miksi. Sonja Pajunojan traaginen hahmo ja se upea lauluääni, Vuokko Hovatan nopeasti muuttuva rooli Hindleyn vaimona, Martti Mannisen Ken-nukkemainen Edgar ja erityisesti se Leena Rapolan Nelly, joka sitoi koko näytelmän yhteen. Ihan timanttia.

Kirjassa kuulemmekin Cathyn ja Heathcliffin tarinan juuri palvelija Nellyn suusta ja ehkä siksi hahmojen hyvän ja pahan asettelu korostuu. Kyseessä on kuitenkin silminnäkijän tarina, joka tuntuu paikoin liioitellulta.

Helsingin Kaupunginteatteri – Humiseva harju – Kuvassa Markku Haussila, Oona Airola, Sonja Pajunoja, Mikko Helenius, Martti Manninen, Matti Rasila, takana Markus Järvenpää ja Leena Rapola – Kuva © Robert Seger

Humiseva harju on kuitenkin tarina hyvästä ja pahasta. Se on teema, jota tutkitaan, mutta ei oteta itsestäänselvyytenä. Tämä on ajankohtainen aihe ja vaikka maailma on polarisoitunut eri ideologioiden välisiin väittelyihin, niin harmaan sävyt ovat edelleen olemassa isossa mittakaavassa.

Näytelmässä nähdään miten välinpitämättömyys ja oman edun tavoittelu vaikuttavat ihmisiin ympärillämme ja toisaalta miten pienikin ystävällinen teko voi olla merkityksellinen. Moraalisia opetuksia ei tarjota valmiiksi pureskeltuna ja kerronta jätetään täyteen herkullisia tulkintoja. Tämä näytelmä tuntuu syvällä sisuksissa, näyttää hyvältä ja antaa mahdollisuuden hämmästellä näyttelijöistä kumpuavaa voimaa.

Lisätietoa näytelmästä ja esityskalenterista löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä. Väitän tässä olevan yksi tämän vuoden tärkeimmistä tapauksista teatterissa ja suosittelen kokemaan sen itse.

Tekijät Tohtori: Rauno Ahonen Cathy: Oona Airola Hindley: Markku Haussila Frances: Vuokko Hovatta Heathcliff: Markus Järvenpää Edgar: Martti Manninen Isabella: Sonja Pajunoja Earnshaw: Matti Olavi Ranin Nelly: Leena Rapola Linton: Matti Rasila Suomennos: Ville Koskivaara Ohjaus: Lauri Maijala Pukusuunnittelu: Sari Suominen Lavastus: Katariina Kirjavainen Valosuunnittelu: William Iles Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää. Esitys nähty medialipulla.