Mikko Kalajoki - Miesmuisti

Pirkka-olut kädessäni laskeudun lukutuolille Mikko Kalajoen Miesmuistin kanssa. Viereisestä bluetooth-kajarista pauhaa Guns N' Roses ja vaikka kasettisoitin olisikin nyt hetkeen sopivampi, niin vie musiikki menneeseen. Se vie aikaan jolloin hevi oli heviä ja miehet miehiä. Aikaan, jota ei ehkä ikinä ollut olemassa muutoin kuin jonkinlaisessa miesmuistissa, mutta jonne kaipuu on monella ikäluokkani toverilla kova.

Miesmuisti on tarina Arto Tiensuun kasvamisesta ulos noista nuoruuden päivistä ja kasvu ei ole aina kivutonta. Parisuhde ja lapset vaivaavat, rintamamiestalo pitäisi remontoida ja kiveksessäkin on outo patti. Nuoruuden toverina toimiva pomo vaatii töissä aina vain modernimpia keinoja markkinointiin ja pakokeinoja ei tunnu löytyvän.

Romaani keski-ikää lähestyvän miehen sielunelämästä ei ole mitään uutta. Odotin jotain vähän parempaa kuin Juha Vuorinen, mutta huonompaa kuin vaikka Tuomas Kyrö. Huomasin, että etsin vertailukohteita ihan väärästä suunnasta. Etenkin Juoppohullun päiväkirjaan vertaamisen tajusin pian epäreiluksi ihan oivaltavaa kirjaa kohtaan. Sitten jäin vähän tarinaankin koukkuun, mutta lopuksi tapahtui jotain kummallista.

Mikko Kalajoki

Kalajoki huijasi minua. Perinteinen suomalainen farssi höystettynä Knausgårdilla ja nostalgialla otti jyrkän käänteen ja Arto Tiensuun hahmo sai vääristyneen kuvan tämän lukijan mielessä. Tämä oli kaikessa kammottavuudessaankin iloinen yllätys. Kirja, joka yllättää, on hyvä kirja.

Kirjan käänteestä tuli mieleen esimerkiksi John Updiken luoma hahmo Harry "Rabbit" Angstrom. Updike loi lukijaan sympatioita Rabbittia kohtaan, mutta jossain vaiheessa pakotti vihaamaan tätä. Ilkeä, salakavala ja nerokas temppu kirjailijalta poloista lukijaa kohtaan.

Takakannen koukku "Naurat kunnes lopetat.", sai kirjan loputtua hyytäviä ulottuvuuksia. Kirjaa lukiessa tosiaan nauraa... kunnes lopettaa. Sain kirjaan myös omistuskirjoituksen Kalajoelta, joka sai kirjan luettuani niinikään aavemaisia merkityksiä. "Miehekkäin toivotuksin" siinä luki. Se mihin "miehekkyys" johtaa, on kuitenkin kirjan sivuilla kovin pelottavaa luettavaa.

Kirja antoi paljon tällaiselle 70-luvulla syntyneelle lukijalle. Viittaukset eivät menneet ohi ja vaikka juuri se Turun lähiöiden elämä ei välttämättä ollut tuttua, niin sitä samaa se oli ympäri Suomen. Sillä oli oikeasti merkitystä mitä bändejä kuuntelit ja heimoja ei ollut montaa. Jos välitunnilla lensi veri, niin tästä ei keskusteltu tunteja kuraattorin kanssa. Elämä oli yksinkertaista ja kultaista. Ainakin muistoissa.

Miesmuisti kulkee vuoroitellen nykyisyydessä ja menneisyydessä. Nuori Tiensuu kavereineen tarjoavat lukijalle todella mainioita ja autenttisia pätkiä keskustelua ja nykyisyyden Tiensuun kaipuu johonkin muualle on aidosti koskettavaa, mutta samalla loppua kohden ensin kiusallista, sitten ahdistavaa luettavaa.

"Valitsemme Muhkurin kanssa tarkkaan. Sen serkulla on kuulemma Pelle Miljoonan ja Maukka Perusjätkän merkit, mutta se onkin punkkari Runkkarista. Vaikka äidin ja isän mielestä pitäisi tietenkin sanoa Runosmäestä. Ihme juttu sekin, että Hepokulta saa olla Heppari, Nättinummi Nättäri ja Impivaara Imppari, mutta Runosmäki ei muka voikaan olla Runkkari."

Tekstiä värittävät Kalajoen laatimat Wikipedia-artikkelit, joita aluksi pidin hieman turhana kikkailuna, mutta myönnän nyt pitäväni niitä toimivana tehokeinona. Tarinan rytmittämisen lisäksi ne näyttävät miten hyvin tutuksi tullut, uusi tekstilaji on mahdollista valjastaa romaanissa kirjailijan leikkikentäksi. Ihan parasta oli:

"Katso rintamamiestalon remontointi >>  kesken"

Miesmuisti on hieno romaani kaipuusta menneeseen, mielen järkkymisestä ja miehisyydestä. Etenkin niistä paineista ja odotuksista, joita eri aikakausien miehille asetetaan. Kirjassa ei niinkään pohdita, mutta näytetään, millaisia performansseja miesten tulee suorittaa, jos haluavat säilyä "normaalin" miehuuden muotissa. Lopulta tämäkin sukupuolirooli on kuitenkin pohjimmiltaan lähinnä myytti ja sen voi joko hyväksyä tai kärsiä seurauksista. Arto Tiensuu sai kärsiä.

Mikko Kalajoki, 2017, Miesmuisti, WSOY, arvostelukappale