Mainingin varjo on kirja, jonka lukemiselle varasin aikaa ja rauhaa. Tiesin jo, että tulen viipyilemään sen lauseisissa ja saisin tilaisuuden harjoitella kirjan ääreen todella pysähtymistä. Rauhaa, pysähtymistä ja hitaita hetkiä tosiaan sain ja paljon enemmänkin.
Paula Nivukoski on pohjalainen kirjailija, joka tuli itselleni ensin tutuksi Twitterin maailmasta. Siellä kiinnitin huomiota juuri niehin hienoihin lauseisiin, jotka vahvasti erottautuivat viestien virrasta. Sain ilon myös haastatella Nivukoskea Lukupinoon projektin tiimoilta, jossa tämä kirjoitti sata kirjettä tuntemattomille ihmisille.
Nivukosken ensimmäinen romaani Nopeasti piirretyt pilvet (2019) herätti lukevan kansan huomion ja Mainingin varjo tuntuu vakiinnuttavan Nivukosken nimen suosituimpien kirjailijoidemme joukkoon.
 |
| Paula Nivukoski. Kuva: Lukupino |
Mainingin varjo alkaa mereltä. On vuosi 1911 ja Evalina matkaa karulle luodolle aloittaakseen uuden elämän köyhän kalastajan, Andersin rinnalla.
"Evalina piteli veneen laidasta kevyesti, milloin tahansa hän olisi saattanut irrottaa otteensa ja kumartua alemmas, antaa kätensä lipua vettä pitkin. Hetket kävivät vastaan kuin laineet, pehmeinä ja tasaisina. Ajatukset pehmenivät. Andersin silmissä näkyi väsymys ja rakkaus. Evalina hymyili vähän, muttei puhunut paljoakaan. Matkaa oli vielä jäljellä, koko elämä."
Evalinan elämä pappilassa oli hyvin erilaista kuin luodolla. Se oli järjestyksen, hiljaisuuden ja varastettujen hetkien aikaa. Evalinan opettajana toimi maisteri, joka kaikista selvimmin edustaa sitä kaiken luokittelevaa järjestystä, jota Evalinan elämä pappilassa oli.
Maisterin sanat "rakensivat todellisuuden uudelleen" ja tämä asetti maailman järjestykseen, jossa "jokaisella eläimellä on merkityksensä". Luodolla Evalina katsoo lintuja ja miettii niiden paikkaa maailmassa, syö kaloja ja yrittää unohtaa, että ne vielä vähän aikaa sitten uivat meressä.
Tämä tuntuu hahmottavan eläinten paikan helpommin kuin omansa ja ajautuu pohtimaan mikä oikeastaan on muuttumassa tämän elämässä. Kun pappila on järjestyksen ja rajojen maailma, niin luodon maailma on vieras ja sen rajat jotain paljon karumpaa ja todellisempaa kuin mitkään luokittelemaan pyrkivät yritykset selittää sitä.
"Vesi loiskahti Andersin saappaalle, sanka kitisi, eikä mies edes huomannut. Kaikki oli toisenlaista. Siinä missä pappilan portailta levittäytyi puutarhan tuoksuva nurmikko, kasvoi täällä pelkkä harmaa kallio. Niin elävältä se näytti, poimuili merta vasten ja lopulta pirstoutui rantakivikoksi. Evalina tunnusteli kallion pintaa, yritti palauttaa mieleensä maisterin kuvataulun. Ulkosaariston jäkäliä: karttajäkälä, kaarrekarve, kallioiskarve. Kitukasvuisia, mutta erittäin sitkeitä lajeja. Arctoparmelia centrifuga."
Luodosta Evalina löytää paikan paeta järjestystä, mutta tuntuu kuin tämä olisi saanut tilalle paljon enemmän kuin odotti. Todellisuus ei edusta vain vapautta, vaan jotain paljon painavampaa. Lukijalle kuitenkin vihjaillaan, että pappilaan jäi jotain vielä raskaampaa. Evalina oli kahden ison voiman välillä, joita kirjassa pappilan järjestys ja meren jylhä olemus edustavat.
"Evalina sukelsi, kunnes viimeiset ilmakuplat purkautuivat hänen huuliensa välistä. Ja sitten vielä. Meren pinnan alla pimeää. Kun hän nousi vedestä, valuivat muistot hänen iholtaan, nuhraantuivat askeliin kiinni. Seuraisivat kuin levottomat kuvat ennen unta."
Painavin voima kotona oli Evalinan pappa. Tämän hahmo oli rakennettu kirjassa loistavasti niin, että se vain leijui painostavasti pappilan jokaisessa huoneessa, oli pappa paikalla tai ei. Tämän hahmon ei tarvinnut olla aktiivinen toimija kirjan kohtauksissa ollakseen todellinen.
Hahmo oli "kovaa ja pakotettua hiljaisuutta" ja se "puristui ympärille kuin lasinen vankila". Papan pelottava olemus hallitsee koko pappilaa ja puutarhaan tullessaankin "puut tärisivät ja lehdet hädin tuskin pysyivät oksissa kiinni". Hallitseva ja hiljainen hahmo tekee erityisesti naisten elämästä pappilassa hauraan oloista.
"Naiset istuivat iltapäiväteen äärellä kuin käräjillä. Vartioivat jokaista sanaansa. Varoivat nielaisemasta liian kuuluvasti. Niin tarkkaan he vahtivat olemistaan, sokeriastiaa kohti ojentuvia sormiaan, että unohtivat sanansa heti ne sanottuaan, eikä yksikään lause hipaissut heidän sielujaan."
Menneisyys ja nykyisyys, järjestys ja epäjärjestys. Vastavuoroiset voimat myrskyävät Evalinan mielessä ja tekevät jo valmiiksi koukuttavaan tarinaan vielä koukuttavamman pohjavireen. Halusin jatkuvasti tietää mitä tapahtuu seuraavalla sivulla. Niin luodolla kuin Evalinan sisäisessä maailmassakin. Molemmissa kuljettiin suuntiin, joita en osannut odottaa. Siitä en kuitenkaan aio enempää paljastaa, vaan tarina odottaa lukijaansa kirjan sivuilla.
"Pelossa aika oli loputtoman pitkää. Evalina tuijotti mökin pimeyteen, yhä uudelleen kuvitteli kaiken kohdalleen, halkolaatikko, haaru, ikkunanpuut, laveri, kirjoituspöytä, kapeat hyllyt, tulisija, halkolaatikko. Yhä tiukemmassa syklissä hän ajatteli huonetta, etteivät muistot mahtuisi ajatusten väleihin."
Nivukosken teksti soljuu eteenpäin vaivattoman oloisesti. Osasin jo varata kirjalle aikaa, koska tiesin etukäteen jääväni tahallaan viipyilemään sen luomiin mielikuviin. Siksi en olisi voinut Mainingin varjoa myöskään äänikirjana kuunnella. Tavoistani poiketen halusin todella opetella pysähtymään ajatusten ääreen.
Oikeastaan pysähdyin ihan yksittäisten lauseiden ja sanojenkin äärelle. Löydän usein kirjoista yksittäisiä pätkiä, jotka jäävät mieleeni asumaan, mutta tämä kirja on poikkeuksellisen täynnä kauniita lauseita.
Niissä lattialla on tilaa kolmen tanssiaskeleen verran, vakava kallionselkä vartoi askelia, uni pyrkii huoneeseen, ilta tarttuu hamekankaaseen, hetket putoavat kartalta, kasvoilla välkkyvät leveiden pilvien varjot, piirretään ihmeen ääriviivoja, nutturoista karkailevat syntiset suortuvat, unelmat hulmahtavat huoneeseen, muistetaan paperinohuita hetkiä, aika putoilee keveinä hiutaleina ja kerääntyy lattianrajaan, puutarha tulvii askeleista, aika pysähtyy kesäöihin ja lauseet tarttuvat hiuksiin ja häviävät tuulen mukana.
Sain myös elävää luontokuvausta, josta luonnollisesti tulee mieleen Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija tai Ulla-Lena Lundbergin Jää, mutta on aivan omanlaistansa. Nivukosken tekstissä on jotain hivenen pahanenteistä, joka maustaa tekstiä hienosti.
"Iltapäivällä taivas putosi lähelle merenpintaa. Tummat pilvet vyöryivät yli liian läheltä. Linnut kaartelivat levottomina taivaalla. Lähtisivät kohta. Auringonvalo siivilöityi pilvien läpi, se oli tummaa ja kirkasta. Evalina seisoi kalliolla, katseli vakavana merta, tummaa taivasta, joka tuuli lähemmäs. Meri kuohui, oli mahdotonta kuvitella sen taakse mitään ääntä."
Tietynlainen lohduton, ohut ja kyyninen ilmapiiri on valunut viime aikoina kirjallisuuteen ja on virkistävää lukea jotain vahvasti romanttisen, ja hitusen jopa goottilaisen, perinteen omaavaa tekstiä. Kirjaa, jossa kauneutta luodaan kauneuden vuoksi. On virkistävää ihastua kirjailijan mieleen ja lukea tekstiä, joka antaa sukeltaa siihen syvälle.
Häpeilemättömän kauniisti kirjoitettu teksti voisi helposti muuttua liian imeläksi, mutta Mainingin varjo säilyttää sen tietyn karun ja todentuntuisen sävyn, joka pitää kirjan koossa. Välillä Nivukoski menee niin tummiin paikkoihin, että mieleeni heräsi muutamankin kerran ajatus, kuinka haluaisin lukea tämän kirjoittaman kauhukirjan.
Mainingin varjo nostaa esiin teemoja, jotka jäävät lukijan päähän asumaan pitkäksi aikaa. Siitä löytyy ihmisten välisiä suhteita, joista jokainen on uniikki ja väkevä merentuoksuinen tarina muutoksesta.
"Kun jokin on vahvasti alkamassa, ei koskaan muista, mikä kaikki samalla päättyy."
Paula Nivukoski, 2020, Mainingin varjo, Otava
Mainoslinkit merkattu: *
Vihdoin kirjastosta kilahti noutoilmoitus ja pääsen lukemaan tätä! Nyt täytyy vain odottaa sopivaa hetkeä uppoutumiselle. Itsellekin tuli mieleen Lundbergin Jää, kun luin tätä ja muitakin kirjasta tehtyjä esittelyjä. Jännä nähdä, miten pystyy tuon ennakkoasetelman unohtamaan. Nopeasti piirretyt pilvet nousi heti omaan top kymppiini, joten odotukset ovat korkealla!
VastaaPoista