24.9.2020

Vuosi horroksessa - Ottessa Moshfegh



Vuosi horroksessa on kirja joka tuntuu puhuttelevan nykyajan yleisöä jonkinlaisena self-help -oppaana helvetistä tähän moderniin maailmaan. Luvassa on downshiftausta ihmiselle, joka ei enää välitä mistään. Ympärillä oleva maailma on jotain mitä täytyy yrittää tukahduttaa keinolla millä hyvänsä ja sisäinen maailma ehkä vielä tehokkaammin. Tämä kaikki huomioon ottaen siis, kyseessä on yllättävän kaunis ja hento teos.

Ottessa Moshfegh on yhdysvaltalainen kirjailija Bostonista, jonka kirjoituksia on julkaistu muun muassa Paris Reviewssa. Tämän romaani Eileen sai Hemingway-palkinnon ja oli myös Man Booker-ehdokkaana. Muita Moshfeghin teoksia ovat romaani McGlue ja novellikokoelma Homesick for Another World.

Ottessa Moshfegh. Kuva: Dru Donovan

Vuosi horroksessa teki vaikutuksen heti ensimmäisiltä sivuilta. Siinä tuodaan oikeastaan jo ensimmäisissä lauseissa esiin kirjan sävy kipeän huumorin ja kuivan, mutta niin upean kerronnan kautta.

"Aina kun heräsin, oli yö tai päivä, hiippailin asuintaloni kirkkaasti valaistuun marmoriaulaan, joka oli auki vuorokauden ympäri. Ostin kaksi isoa kahvia kermalla, kumpaankin kuusi sokeripalaa, kulautin ensimmäisen jo paluumatkalla hississä ja hörpin toista hitaasti samalla kun katsoin leffoja ja söin eläinkeksejä ja napsin tratsodonia, Ambienia ja Nembutalia, kunnes taas nukahdin."

Näin saattoi kulua viikkoja nuoren ja kauniin manhattanilaisen naisen elämässä. Eletään aivan 2000-luvun alkua ja tämä on juuri valmistunut Columbian yliopistosta ja elää hyvin Upper East Sidella perintörajoilla. Naisen ympärillä tapahtuu asioita tämän oikeastaan kiinnittämättä huomiota mihinkään. 

Vain uusien pillereiden hankinta vaatii jonkin verran toimintaa ja muuten tämän elintila koostuu asunnosta ja kulmakaupasta, jonka nuoret egyptiläiset myyjät ovat naisen ainoa vakituinen sosiaalinen kontakti Revan lisäksi. Reva on ystävä opiskelun ajoilta, joka on rakas, mutta josta nainen ei enää oikeastaan välitä.

"Minulla oli tapana soittaa Revalle silloin kun Ambien alkoi vaikuttaa - tai Solfoton tai mikä milloinkin. Revan mukaan halusin aina puhua Harrison Fordista tai Whoopi Goldbergista, mutta se oli hänestä ok. "Selostit eilisiltana Franticin koko juonen. Ja esitit sen kohtauksen jossa ne ajaa autolla ja vetää kokaiinia. Et olisi millään malttanut lopettaa."    "Emmanuelle Seigner on siinä leffassa aivan uskomaton."    "Täsmälleen niin sanoit puhelimessa.""

Reva on tarinan kytkös naisen aiempaan elämään. Koska voidaan tosiaan perustellusti puhua elämästä ennen ja jälkeen passiivisen tilan, vaikka varsinaista käännöskohtaa olisikin vaikea löytää. Tämä motiivin puute tekeekin tarinasta niin mielenkiintoisen. Miksi nainen päätyy ratkaisuun vuoteen horroksessa? Onko se lopulta niin järjetön ajatus? Tai siis onhan se. Onhan?

Aiemmin nainen kuvailee olleensa "yksi niistä blondeista, jotka kipittävät jumppatrikoissa Esplanadea edestakaisin, bluetooth kuulokkeet korvilla niin kuin mitkäkin omahyväiset kusipäät" ja jatkaa koko wasp-kulttuurin ja sen vain näennäisten, keskiluokkaisten, vaihtoehtojen sivaltamista.

Voisi siis kuvitella, että naisen oma identiteetti on nyt jotain minkä tämä on löytänyt hylätessään entisen, mutta sekin tuntuu vain loittonevan.

"Silmämunien kiillossa välähti jotakin. Menin lähemmäs peiliä ja katsoin tarkkaan. Siellä olin minä, pikkuruinen tumma heijastus syvällä oikeassa pupillissani. Joku on joskus sanonut, että pupillit ovat vain tyhjää tilaa, mustat aukot, kaksi äärettömän tyhjyyden luolaa. "Kun jotain katoaa, se yleensä  katoaa juuri sinne - omien silmiesi mustiin aukkoihin". En muistanut kuka oli niin sanonut. Katselin kuinka peilikuvani peittyi höyryyn."

Yksi mielenkiintoisimpia hahmoja kirjassa on Tohtori Tuttle, jolta nainen hakee täydennystä pillerikokoelmaansa. Tämä on kuin sketsihahmo, joka on rakennettu stereotyyppien ympärille, mutta tunnistan tuon lääkärin. Olen käynyt tuolla lääkärillä.

""Miksi tulet vastaanotolle?" hän kysyi. "Oletko masentunut?"
Hän oli jo ottanut reseptivihkon esille."

 



Vuosi horroksessa ja muita äänikirjoja Storytelissa:





Vuosi horroksessa ravistelee yhteiskuntaa jostain todella syvältä sisältäpäin. Se on keskiluokkaista, hiljaista kapinaa. Tämä on moderni Walden, jossa etsitään jotain autenttista eristäytymisestä. Kirja, joka sattui osumaan juuri aikaan kun eristäytymisestä tuli enemmän vakio kuin yksilön oma valinta.

Mutta kyseessä onkin eristäytyminen 2.0. Jotain paljon syvempää kuin sohvalle jääminen viikonloppuna ja jotain niin suunnittelua vaativaa toimintaa, että muu maailma jää ulkopuolelle kirurgisella tarkkuudella.

"Rauhoittavien annostelu vaatii kehittynyttä matematiikkaa. Useimpina päivinä tavoitteena oli päästä pisteeseen, jossa voisin helposti ajelehtia uneen ja herätä säikähtämättä. Ajatukseni olivat arkisia. Pulssi kevyt. Vain kahvi sai sydämeni hakkaamaan lujempaa. Kofeiini oli minun jumppani. Se katalysoi ahdistukseni, niin että saatoin taas urvahtaa ja nukkua."

Rakennuksesta tulee osa naisen elämää. Kuin jatke keholle ja tavallaan myös sen korvaaja. Rakennuksen kautta nainen on elossa ja osa kaikkea ympärillä. Tilan ja ihmisen suhde on tässä kirjassa konkreettisesti esillä ja Moshfegh onnistuu käyttämään ympäristöä poikkeuksellisen taidokkaasti tekstissä.

"Rappukäytävän roskakuilu oli asuinrakennukseni parhaita puolia. Se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi, niin kuin ottaisin osaa maailman tapahtumiin. Minun roskani sekoittuivat muiden ihmisten roskiin. Mitä minä kosketin, se kosketti sitä mitä muut olivat koskettaneet. Minä osallistuin. Olin yhteydessä muihin."

Ottessa Moshfegh ottaa tämän kirjan myötä paikan siellä omien mielenkiintoisten kirjailijoiden listassa, joiden uusia teoksia odotan innolla. Vuosi horroksessa kosketti henkilökohtaisella tasolla ja vaikka sinulla ei olisi suunnitelmia lähteä kemialliseen evakkoon elämästäsi, niin väitän, että yhtymäkohtia löytyy muutenkin.









Ottessa Moshfegh, 2020, Vuosi horroksessa, alk. My Year of Rest and Relaxation, suom. Kristiina Drews, Aula & Co






*mainoslinkki

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti