tiistai 9. tammikuuta 2018

Black Mirror - uuden sukupolven Twilight Zone



Black Mirror Netflixissä on pitänyt taas valveilla muutaman yön. Tv-sarjojen bingeäminen ei ole minulle ollut vierasta ennenkään, mutta tämä koukuttaa ihan uudella tavalla. Tai oikeastaan vanhalla. Black Mirrorista tulee nimittäin mieleen nuorena ihannoinamini Twilight Zone. Joka jakso on oma itsenäinen tarinansa aina uusilla näyttelijöillä ja jokainen jakso sisältää jonkin hyvin Twilight Zonemaisen, synkän twistin.

Black Mirrorin ensimmäinen kausi tarjosi todellisen WTF-elämyksen kun Britannian päämininisteri Michael Callow laitettiin todella kipeän valinnan eteen. Katsojalle annettiin monimutkainen moraalinen dilemma ja annos puhdasta inhottavuutta samassa paketissa. Olin koukussa.

Toinen jakso loi pohjaa sille mitä tuleman pitää näyttäen katsojalle kliinisen ja järjestelmällisen dystopian, jossa ihminen on osa mediakoneistoa. Kuin Orwell olisi ohjannut jakson Star Trekiä. Jo näiden kahden ensimmäisen jakson perusteella saattoi olla melko hyvin kärryillä siitä mistä on kyse. Tulevaisuuden uhkakuvista, joita nimenomaan moderni teknologia tarjoilee.


Sarjassa tarkastellaan sodan mielettömyyttä sen suhteen miten koko "vihollisuuden" käsite syntyy, sosiaalisen median pimeää puolta, teknologian kääntymistä ihmistä vastaan. Mielestäni kuitenkin hienointa sarjassa on, miten se näyttää teknologian pahimman vian olevan ihminen itse.

Teknologia kehittyy, sosiaalinen media muuttuu, mutta ihminen kaikkine vikoineen säilyy ennallaan. Meille tarjoillaan sovelluksia ja tekniikkaa, joka lähtökohtaisesti olettaa käyttäjiensä olevan rationaalisia olentoja. Black Mirror osoittaa mielikuvitusleikeillään, että näin ei välttämättä aina ole. Jos sarja heijastelee mielestäsi todellisuutta näiltä osin, niin ehkä et ole täysin väärässä. Ehkä elämme ajassa, jossa tulevaisuus on yhä selkeämmin nähtävissä ja Black Mirrorin kaltaiset sarjat tulevat vain yleistymään.


Vaikka sarjan dystopia on melko synkkää teemoiltaan, niin jumankauta se osataan esittää viihdyttävästi. Sarjan sävy on virheetön ja näyttelijäsuoritukset loppuun asti vietyjä. Kuten Twilight Zonessa, myös Black Mirrorissa jää useita jaksoja mieleen elämään pitkiksi ajoiksi.

Muistan aina miten eräässä mustavalkoisessa Twilight Zonen jaksossa Burgess Meredithin hahmo haluaisi vain lukea kirjoja, mutta aina joku estää tätä. Maailmanloppu koittaa ja tämä selviää, mutta huomaa silmälasiensa rikkoutuneen. Yksinkertainen, mutta mieleen palava tarina.

Samalla tavalla tulen aina muistamaan miten Cristin Milioti jää vangiksi videopeliin tai Bryce Dallas Howardin hahmo jää ikävään kierteeseen yrittäessään nostaa sosiaalisen median statustaan. Jokainen jakso käsittelee samankaltaisia teemoja, mutta jopa yllättävän tuoreesti jakso jakson jälkeen. Tästä saattaa olla kiittäminen Charlie Bookerin sairasta mieltä kirjoittajana sekä useita huippuohjaajia, joita sarjaan on saatu mukaan.

Andrea Riseborough teki erityisen hienon roolisuorituksen naisena, jonka päätökset johtivat aina vain kauheampiin tuloksiin.

Tuore neloskausi Netflixissä aiheutti ne unettomat yöt telkkarin edessä, mutta myös ihan oikeasti ajattelemisen aihetta. Olen ehkä liian lähellä vielä kokemusta, mutta sanoisin tämän olleen paras kausi tähän asti. Alun Star Trek tribuutti, Jodie Fosterin ohjaama upea tarina vanhemmuudesta sovellusten aikakaudella, David Sladen mustavalkoinen post-apo -jännäri tai se lopun keskustelua herättänyt Black Museum. Hyvää televisiota.


Black Mirror. Kuvat: Netflix.fi

1 kommentti:

  1. Minä ahmin Black Mirrorin neloskauden parissa päivässä. Olet täysin oikeassa, huippulaatua ja hyytävää menoa.

    VastaaPoista

Kiitos kaikille kommentoijille.