perjantai 29. tammikuuta 2016

Mitä jos ooppera voisi olla avoin kaikille vaikutteille? Tarkastelussa Indigo




Indigo on kuin vastaus ajatusleikkiin. Mitä jos perinteet eivät olisi enää sääntöjä ja ooppera voisi imeä vaikutteita kaikkialta? Mitä jos näitä vaikutteita sekoteltaisiin rohkeasti ja luotaisiin oopperaa aivan uusille kohderyhmille? Mitä jos sen säveltäjillä olisi miljoonia faneja metallimusiikin maailmasta ja näille annettaisiin vapaat kädet?

Apocalyptican Perttu Kivilaakso ja Eicca Toppinen lähtivät tekemään oopperaa Kansallisoopperan taiteellisen johtajan Lilli Paasikiven pyynnöstä. Tätä voisi kutsua jonkinasteiseksi riskiksi, mutta selkeästi se kannatti. Indigon liput ovat jo lähes loppuunmyydyt ja vastaanotto on ollut lämmin. Itse näin esityksen eilen ja vasta nyt lähes vuorokauden jälkeen tunnen, että pystyn asettelemaan ajatuksiani esityksestä tekstiksi.

Noin näppituntumalta sanoisin, että eilinen esitys toi Kansallisoopperalle hieman kirjavamman joukon ihmisiä kuin yleensä. Tämä on ooppera joka vetää puoleensa niitä perinteisiä oopperan ystäviä ja lisäksi myös metallin ystäviä. Paasikivi kertoikin hänelle jopa tulleen tiedusteluja metallifaneilta, että "miten sinne oopperaan oikein tulisi pukeutua?"

Metalliooppera Indigo ei varsinaisesti ollut. Orkesterin seuraksi ei tuotu sähkökitaroita ja vaikutteet metallin puolelta tuotiin musiikkiin huomattavasti kekseliäimmin keinoin. Säveltäjät sanoivatkin metallin näkyvän oopperassa lähinnä asenteena.

Musiikki oli melodisempaa ja rytmisempää kuin perinteisessä oopperassa, mutta etenkin hitaampien kohtausten aikana vaikutteet taas hyppäsivät taas sinne perinteisemmän oopperan puolelle. Musiikki kuitenkin toi välillä mieleen enemmän musikaalin kuin oopperan vaikka sitä rajaa ei ikinä kokonaan ylitettykään.

Sami Parkkisen libretto oli tehokas, mutta hieman kömpelösti jotkin sanavalinnat kääntyivät mielestäni lauluksi. Tuntuu kuin läpisävelletty teos kärsisi hieman monimutkaisesta juonesta laulun kustannuksella kun sanat muuttuivat paikoin liian selittäviksi. Juonen kantavuus kulki lausunnan kauneuden edellä.

Kuva: Sakari Viika

Sampo Pyhälän lavastus ja videot elivät vahvasti nykyhetkessä. Oopperan lava muuntui moneksi eri maailmaksi. Liikuimme hetkessä kauniistä vuoristosta biomekaanisilta vaikuttaviin teknisiin insinöörin märkiin uniin. Kaikki oli suurta ja erilaisia teknisiä ratkaisuja käytettiin hyväksi niin, että pelkät lavasteet olivat minulle oopperaan tulon arvoista.

Vaikka metallibändin istrumentteja ei orkesterikuopassa nähty, niin melkoiseen paukkeen sieltä sai aikaan ihan perinteisilläkin instrumenteilla. Vahvat lyömäsoittimet yhdistettynä välillä raivokkaaseenkin selloon ja valtavaan kuoroon saivat ihokarvat nousemaan. Jaakko Kuusisto on onnistunut tekemään Apocalyptican jätkien sävellyksestä jotain suurta. Olen koko päivän toivonut, että pääsisin pian kuulemaan tämän uudelleen ja huomaan etsiväni Spotifyista Apocalyptican musiikkia, joka muistuttaisi oopperasta. Voimakasta, kaunista, rosoista ja jotain todella uutta.

Indigon tarina on moderni tragedia. Ison lääkeyhtiön CoOpCo:n kehittämä lääke Serenide saa ihmiset selviämään vain kahden tunnin yöunilla. Seitsemän vuoden kuluttua selviää kuitenkin, että tämä etu ei ole tullut ilman hintaa ja ihmiset alkavat kärsiä kammottavista sivuoireista, jotka tekevät näistä lähes zombeja.

Yksi lääkkeen keksijöistä, Daniel, on vetäytynyt viettämään yksinäistä elämää tämän ystävän Carlin kuoltua kokeissa. Danielin rakastama Aurelia aikoo kuitenkin jatkaa kokeita laittaen itsensä näin tehden vaaraan ja Daniel palaa takaisin. Tämä asettuu laitteeseen suorittamaan koetta Aurelian puolesta ja lähtee tavoittelemaan indigoa, tilaa unimaailmassa, joka voi olla ratkaisu ongelmiin. Jotain menee pieleen ja Aurelia lähtee Danielin perään...

Tarina kertoo ihmisen ja koneiden suhteesta. Teknologiauskoisesta maailmasta, jossa ahneus laitetaan yksilön edelle aina. Kuka tahansa voi jäädä CoOpCo:n kaltaisen yhtiön jalkoihin, mutta suurimpana voimana toimii kuitenkin rakkaus. Tekijät sanovatkin: "Ei kukaan muu uskalla säveltää näin kauniita aarioita ja romanttista tarinaa 2010-luvulla".

Päällimmäiseksi esiintyjistä jäi mieleen sopraano Mari Palo, joka esitti Carlin puolison Myrnan roolin. Kaikki tämän laulut koskettivat ja Palo taipui todella fyysiseen rooliin, joka varmasti erosi normaalisti lavaesiintymisestä oopperassa.

Myös Danielin roolin laulanut tenori Markus Nykänen ja Aurelian roolin laulanut Sopraano Marjukka Tepponen onnistuivat loistavasti ja on ilo huomata, että koko oopperan tiimi pystyy vahvasti sulautumaan aivan uusiin tyyleihin luontevasti. Tohtori Hackertin roolin laulanut baritoni Jaakko Kortekangas onnistui koskettamaan erityisesti esittäessään luovuttanutta ja kuolemaan valmista miestä, joka alistuu kohtaloonsa.

Marjukka Tepponen, Markus Nykänen. Kuva: Sakari Viika

Yksi mieleenpainuva piirre oopperassa oli sen tapa käyttää tanssijoita. Nämä valuivat lavalle jo ennen esityksen varsinaista alkua ja hakkasivat esirippua zombimaisina lääkeyhtiön uhreina (tämä esirippu ei muuten auennut teknisen vian vuoksi ja tanssijat mahtavasti vain jäivät hakkamaan sitä koko korjauksen ajaksi). Yllättävän hyvin ooppera ja nykytanssi integroituivat koko esityksen ajan ja tämän laittaisin Indigon yhdeksi parhaimmista saavutuksista.

Indigossa näkyvät vaikutteet olivat laajat. Niin laajat, että koko esityksen ajan toivon, että voisin hihkua vieruskavereille kuinka kohtaus oli kuin jostain Tim Burtonin leffasta tai kuinka lavastus toi mieleen H.R Gigerin työt.

Nykyaikoisten teemojen ohella perinteisen oopperan tarinankerronnan teemat näkyvät siinä vahvasti. On ylimaallinen rakkaustarina, hallusinaatioita ja traagisia kuolemia. Tekijöiden rakkaus perinteitä kohtaan oli aistittavissa niin musiikissa kuin tarinassakin.

Ooppera oli moderni siinä mielessä, että se hyödynsi paljon populaarikulttuurin kuvastoa. Mieleen tulivat esitystä katsellessa muun muassa Star Wars, The Walking Dead, 50-luvun scifileffat ja They Liven kaltaiset kulttileffat. Kuin Star Warsissa, yhdistettiin Indigossakin perinteistä scifi-tarinaa suuriin henkilökohtaisiin tarinoihin ja saatiin aikaan suuri ja universaali tarina, joka koskettaa ihmisiä jollain tutulla tasolla.

Marjukka Tepponen, Jaakko Kortekangas. Kuva: Sakari Viika

Ooppera oli moderni ja loi jotain uutta, mutta on toisaalta sen suhteen samalla viivalla monen muun oopperan kanssa. Moni säveltäjä on ollut tiennäyttäjän asemassa ja joskus uuden luominen vaatii muista taiteista lainaamista. Indigo lainaa aikansa kulttuurista. Se lainaa elokuvista, populaarimusiikista ja videopeleistä. Etenkin lääkeyhtiön pellevartijat olivat kuin suoraan jostain nykyaikaisesta pelistä pienellä Burton-mausteella. Indigon tarinakin oli tavallaan kuin nykypäivää, mutta tavallaan sen teemoista tulivat mieleen 50-70-luvun elokuvat kuten vaikka Soylent Green. Modernia, mutta klassisella tavalla.

Indigo lainaa laajalti kulttuurista ja tekee sen kunnioittaen. Ooppera on kuva maailmasta viimeisten vuosikymmenien aikana ja niin universaali, että näen sen kestävän aikaa suurten oopperoiden tavoin. Musiikki on se kaikista aikaan sitovin tekijä Indigossa, mutta olisi hankala nähdä se vaikuttavuuden kärsivän ajan myötä.

Indigo oli kokemus joka jää elämään. Nyt ei tarvitse edes luottaa vain minun sanaani vaan voit itse katsoa Indigon Kansallisoopperan Stage24-palvelusta (joka muuten on todellinen kulttuuriteko itsessään). Suorana lähetyksenä voit katsoa Indigon Yle Areenalta 30.1.2016 klo 19:00. Itse olen varautunut viinillä ja herkuilla oopperailtaan kotisohvalla. Huikeaa päästä samantien takaisin Indigon tunnelmiin.



Musiikki
Eicca Toppinen
Musiikki
Perttu Kivilaakso
Libretto
Sami Parkkinen
Musiikinjohto, musiikin editointi, sovitus ja orkestrointi
Jaakko Kuusisto
Ohjaus
Vilppu Kiljunen
Lavastus, videosuunnittelu
Sampo Pyhälä
Puvut
Kalle Kuusela
Valaistus
Jussi Kamunen
Koreografia
Reija Wäre
Äänisuunnittelu
Antti Murto 
Esitys nähty medialipulla 
 

Kuva: Anton Sucksdorff

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.