keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Raivoa ja voimaa!





John Lydon, tai tuttavallisemmin Johnny Rotten, entinen Sex Pistolsin laulaja on julkaissut uuden kirjan Raivoa ja voimaa!. Minä tunnustaudun faniksi vaikka se on sana, jota itseni suhteen yleensä välttelenkin. Pistolsilla oli kuitenkin minulle niin suuri vaikutus kasvaessani, että kaitpa se sana on nyt oikeutettu. Tämän vuoksi tunsin myös suurta vetoa Lydonin kirjaa kohtaan.



Kirja käsittelee koko Lydonin elämää lapsesta asti ja sitä voi kutsua ihan puhdasverikseksi elämäkerraksi. Lapsuuden muistot Lontoon hämärillä kujilla olivatkin mielenkiintoisia. Ei vain koska kyseessä oli Johnny Rotten, vaan koska se antoi mahtavan kuvan normaalin työväenluokkaisen perheen elämästä vaikeina aikoina.

Lydon joutui koulussa laulamaan tahalleen nuotin vierestä, ettei olisi joutunut kuoroon. Kaikki tiesivät katolisessa koulussa mitä papit kuoropojille tekisivät ja kirjassa Lydon syytti kirkkoa hyväksikäytösten salailusta. Väkivalta oli myös koulun ulkopuolella läsnä ja tämän tekstistä sai kuvan kuin jokainen kävelyreissu iltaisin olisi ollut oman hengen uhmaamista.

Toisaalta ihan kaikkea Lydonin kirjoittamaa en täysin purematta niellyt. Osa tarinoista vaikutti hieman liioitelluilta ja osassa taas tuntui olevan mukana aimo annos henkilökohtaisia kaunoja. Etenkin vanhat bändikaverit, suunnittelija Vivienne Westwood ja tietysti Pistolsin manageri Malcolm McLaren saivat osakseen paljon negatiivista pyörittelyä kirjassa.

Johnny Rotten

Mutta minä tosiaan olen fani. En tiedä olisinko muuten jaksanut kiinnostua tämän jaarittelevan, vanhan punkkarin baaritarinoista. Kaikki negatiivinen tuntuu olevan Lydonin elämässä joidenkin muiden syytä. Pistols ei toiminut vaikka Lydonilla olikin lahjakkuutta ja muut julkkikset eivät kestä tämän seuraa vaikka Lydon on mitä parhain seuramies. Tämän omien sanojen mukaan. Huvitti erästä kuvituskuvaa katsellessa, jossa bändi istui keskellä järveä veneessä, miten Lydon kirjoitti tämän olleen silloinkin se ainoa pätevät tyyppi,  joka olisi osannut soutaa, mutta ei viitsinyt. Röyhkeä pikku perkele.

"Haloo? Eikö minulla ole enää väliä? Muistatteko vielä minut? Minä kirjoitin biisit! No ainakin tein sanoitukset, ja suoraan sanoen, jos olen täysin rehellinen itselleni ja kaikille muille, en usko että kukaan osti Sex Pistolsin levyä kitarasoolon tai rumpu- tai bassosoundin takia."

Kirja alkoi maistumaan, kun ymmärsin ettei minun tarvitse olla kaikesta samaa mieltä nuoruuden idolini kanssa. Kirja toi Lydonin oikeastaan vain maan pinnalle, näytti, että tämä on vain samanlainen huono ihminen kuin me kaikki muutkin. Ja näytti tämä itsestään hyviä puoliakin. Lydon tuntuu olevan ihminen, joka aidosti välittää läheisistään vaikka valikoikin nämä melko satunnaisen prosessin kautta. Yksi kirjan hienoimpia seurattavia onkin esimerkiksi Lydonin suhde tämän isään, joka tuntui koko ajan lämpenevän näiden vanhetessa.




Sex Pistols oli se osio mikä kirjassa kuitenkin kiinnosti. Lydon ei ehkä halua elää menneessä, mutta minä haluan ja onneksi tämä vuodatti kirjaansa kuitenkin suuren annoksen tunteita vanhaa bändiään kohtaan. Pistolsin musiikki iski minuun kun olin alle kouluikäinen. Näin televisiossa Anarchy in the U.K:n musavideon ja olin myyty. Se energia ja Rottenin tapa artikuloida vetosi syvästi. Kesti kuitenkin kauan ennen kuin ensimmäiset biisini onnistuin C-kasetille radiosta nauhoittamaan saati sitten CD:n hankkimaan (kts. "C-kasetti", "nauhoittaminen" ja "CD" googlesta tai kysy vanhemmiltasi jos olet nuorempi lukija). Sittemmin bändi kuului kuitenkin mixtape, valikoimaani pysyvästi.

Erityisesti hajoamisen jälkeiset tapahtumat tulivat tässä kirjassa hienosti esille. Lydonin myöhempi bändi, PiL, ei ole ikinä jaksanut minua pahemmin kiinnostaa, mutta senkin synnystä ja nykypäivästä on kirjassa runsaasti tietoa kiinnostuneille.

Pistols palasi lavoille 90-luvun puolivälissä. Kiertueen ensimmäinen keikka järjestettiin täällä Suomessa ja siellä olin minäkin nuorena punkkarina paikalla heilumassa. Se on edelleen yksi huikeimmista keikkamuistoistani ikinä ja oli mahtavaa palata nyt parinkymmenen vuoden jälkeen siihen iltaan Lydonin kirjan kautta. Muistan kuinka bändi tuli lavalle ja se ei oikeastaan näyttänyt Pistolsilta. Vanhentunut, riikinkukkomainen Rotten näytti enemmän halvalta sutenööriltä kuin punkbändin keulakuvalta. Ensimmäinen biisi oli Bodies, enkä ikinä unohda miten bändi kuitenkin todella kuulosti Pistolsilta.

Lydon kirjoittaa miten kiertuetta varjostivat bändin erimielisyydet ja myös ajoittainen lehdistön epärehellisyys. Muistankin lukeneeni keikan jälkeen suomalaisesta lehdestä miten Pistols olisi suuttunut yleisöön ja jättänyt keikan kesken. Seikka, jota koskaan ei tapahtunut. Surullista oli lukea kiertueen päätöksestä. Muu bändi lähti lentokoneella takaisin kotiin ja Lydon jätettiin yksin hotelliin ilman hyvästejä. Tämä ei koskaan tuntunut lunastavan paikkaansa tasaväkisenä bändin jäsenenä (omien sanojensa mukaan).

Oli Lydonista mitä mieltä tahansa, on tämä monumentaalinen osa punkin historiaa ja tämä kirja auttaa avaamaan sitä persoonaa, josta myös Johnny Rotten syntyy. Minulle Rotten on se tyyppi, jonka kuvan piirsin seinälleni teininä ja tyyppi, joka on osaltaan vastuussa Nevermind The Bollocks-levystä, jonka merkitys kieroutuneeseen kehitykseeni on ollut valtava. Tämä kirja rikkoi tuota idolin kuvaa, mutta samalla teki siitä aidomman.



Raivoa ja voimaa (alk. Anger is an Energy! The New Autobiography), 2015, John Lydon, Like kustannus, arvostelukappale

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.