tiistai 21. lokakuuta 2014

Juhani Ahon satavuotias Omatunto



Tässä viime aikoina pohtiessani suomalaista nykykirjallisuutta ja syitä sen vähyyteen lukupinossani, olen samalla pohtinut mikä merkitys yleisesti suomalaisella kirjallisuudella on minulle. Vaikka en kovin fanaattiseen nationalismiin taipuvainen ole, niin tietysti suomalaisella kielellä ja kulttuurilla on minulle merkitystä. Onhan se kuitenkin omaa elämääni. Huovisen ja Paasilinnan tyyliset kirjailijat johdattivat minua osaltaan lukemaan nuorena poikana ja näiden huumori oli minulle jotain käsinkosketeltavaa tavalla, jolla ulkomainen kirjallisuus ei olisi voinut olla. Näiden hahmot olivat tuttuja, koska ne olivat omia sukulaisiani, naapureitani ja opettajiani. Siis hahmoja, joissa oli jotain perinpohjaisesti suomalaiseksi tunnistettavaa.

Nyt myöhemmällä iällä kun puhutaan hyvästä suomalaisesta kirjallisuudesta, tulee nimi Juhani Aho (1861-1921) ensimmäisten joukossa mieleeni. Tämänkin teksteistä voi aistia tuttuja kulttuurillisia tuulahduksia, mutta samalla ne ovat hyvinkin kansainvälisiä. Sanoisin melkein Ahon tyylin lähentelevän joiltain osin enemmän Steinbeckin, kuin Paasilinnan tai Huovisen tyylisiä kirjailijoita. Ahon realismi tulee esiin tämän tavassa kuvata maailmaa rehellisesti ja rujosti ja usein tämän hahmot kokevat erilaisia ristiriitoja. Etenkin hänen lyhyet tarinansa eli "lastut" kiehtovat minua suuresti, vaikka ilmeisesti kirjalija ei itse pitänyt niitä arvossaan. Niissä suomalaisten elämää käsitellään pistävän tarkasti ja hienostuneesti ja mielestäni juuri lastuissaan Aho esittelee parhaat puolensa.


Tämä pieni kirjallisuuden helmi, jota nyt haluan esitellä on Ahon "Omatunto". Kirja on julkaistu vuonna 1914, eli on tänä vuonna ajankohtainen täyttäessään 100-vuotta! Se on kertomus saaristolaisperheestä, jonka saaren rantaan ajautuu haaksirikkoutuneen laivan rahtina olleita paaleja. Näiden sisältä löytyykin jotain niin arvokasta, että perheen kristillinen moraalikäsitys joutuu koetukselle. Näiden syvien tunteiden ja eettisten pohdintojen myllerryksessä edetään tarinaa eteenpäin ja väistämättä myös lukijan omat moraaliset ristiriidat nousevat pintaan. Aho onnistuu avaamaan tätä omantunnon teemaansa helponoloisesti vahvojen hahmojensa kautta ja etenkin perheen vanhemmat ja näiden välinen suhde on todella käsinkosketeltavan todentuntuinen. Saaristolaiselämä esittäytyy yksinkertaisena ja rauhallisena. Arki on raskasta, mutta iloa ja ylpeyttä löydetään suhteellisen pienistä asioista. Meri on oleellinen teema tarinassa ja taho, joka antaa tai ottaa elämän. Sieltä tuli myös tämä "Jumalan lahja" perheelle paalien muodossa ja perhe joutuu pohtimaan ilmoittaako lahja tullille, niin kuin kuuluisi, vai olla kiitollisia siitä mitä Jumala antaa.

"Tämä on kuin Jumalan lahja, ja niin ihmeellinenhän se onkin, ja että kun Jumala antaa, niin hän antaa lyhentämättä. Olisiko tuo nyt niin kummaa, jos Jumala kerran olisi antanut meillekin ja vaikka kuinka suoraan. Suurihan se on raha, mutta ovat monet saaneet suurempiakin. Meri kai kerran tahtoi palkita meillekin, maksaa monivuotiset velkansa menetetyistä verkoista ja särkyneistä venheistä... Pidetään tavarat ja pidetään reilusti!"

Juuri tämänkaltainen kristillinen pohdinta on mielestäni kirjan suola. Pidän yleensäkin kun uskonnon rakenteita tuodaan läpinäkyviksi ja sen ilmiselvimpiä järjettömyyksiä astetaan kyseenalaiseksi. Näin mielestäni tehdään myös Omatunnossa. Hahmot pohtivat ankarasti tekojansa ja valintojansa suhteessa Jumalaan ja samalla muuhuun yhteiskuntaan. Ristiriitoja tulee kun yhteiskunta käskee yhtä asiaa, mutta Jumalan käskee toista. Erona näille kahdella auktoriteetilla tuntuu olevan perheelle se, että Jumalan sana on loppujen lopuksi melko venyvää. Kun tahto maallista hyvää kohtaan kasvaa, niin tuntuu olevan helppo tulkita Jumalan sanaa omaksi edukseen ja nämä pohdinnat saavuttavat kirjassa välillä koomisiakin piirteitä. He katsovat toisaalta olevansa hyviä ihmisiä, jotka haluavat tehdä oikein, mutta toisaalta nimenomaan kun he ovat niin hyviä ihmisiä, niin heidän tulisia saada ottaa palkkansa. Onhan Jumala sentään sen verran heille velkaa.

Omatunto on 148-sivuisena verrattain lyhyt kirja ja toimii erinomaisesti porttina Ahon maailmaan jos kirjailija ei ole vielä tuttu. Sanoin kirjaa aiemmin kirjallisuuden helmeksi ja mielestäni tämä on sille osuva kuvaus. Sen tarina on pieni, konstailematon lastu merestä. Jos siis joku edelleen pitää Juhani Ahoa vain mummolan kirjahyllyn vakiokalustona, eikä ole tätä vaivautunut kokeilemaan, niin on oletettavaa, että tällä henkilöllä on syytä yllättyä. Harvoin satavuotias teksti vaikuttaa näin modernilta ja teemoiltaan ajankohtaiselta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.