Maailma Stephen King-lasien läpi

Kun olin se eksistentiaalista tuskaa tutkiva nuori 90-luvun lopulla, jonka taskusta tuli löytyä lähinnä Sivullinen, Inho ja Sieppari, oli Stephen King minulle se suurin "guilty pleasure"-kirjailija. Ensimmäisen kirjani kirjaston aikuisten hyllystä avasin vuonna 1992 ja se oli Kingin, ilkeämielisestä Plymouthista kertova, Christine (1983). Ennen Christineä, kun ilmoitin haluavani kokea verta ja kauhua, kirjastonhoitaja oli kaivanut minulle hyllystä lähinnä Pikku Vampyyrejä. Christine avasi silmäni, ei vain kauhulle, mutta myös aikaisempaa syvemmille tarinoille ja pidemmälle kehitetyille henkilöhahmoille. Vaikka yksikään yksittäinen Kingin kirja ei ehkä monen mielestä näitä hahmojen syvyyksiä tavoita, niin tämän koko tuotanto muodostaa yhtenäisen maailman, johon saatoin nuorempana ja yhä edelleen sukeltaa.

Tämä maailma koostuu amerikkalaisesta, ihanteellisesta kulttuurista lähiöineen ja rehteine arkkityyppeineen, joita tulee häiritsemään jokin perusolemukseltaan ulkopuolinen, pahaenteinen tekijä. Tällöin yleensä arkkityypit asettuvat lokeroihinsa ja hyvikset ovat todella hyviä ja pahikset pahoja. Vaikka tämä saattaa kuulostaa mustavalkoiselta ja halvalta, niin Kingin taika onkin siinä, että tämä saa nämä yksinkertaiset asetelmat toimimaan. Lukija todella uskoo näihin hahmoihin sekä toivoo ja pelkää näiden puolesta. Maailma, jossa nämä hyvikset ja pahikset elävät, muodostuu kirja kirjan jälkeen käsin kosketeltavammaksi ja Castle Rockin tai Derryn kadut voi mielessään nähdä yhtä selvästi kuin oman lapsuuden kotikatunsa. Kingin naiskuvauksia on usein kehuttu ja näennäisen feministiset teemat esiintyvätkin usein tämän tarinoissa. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Naisen Raivo ja Julma Leikki. Itse hieman kritisoisin kuitenkin Kingin maalaamaa kuvaa hieman mustavalkoisena ja naiseuden myyttiä ylläpitävänä. Naiset esitetään hahmoina, jotka tuovat esiin minuuttaan ja naiseuttaan jonkin kollektiivisen naisihanteen kautta ja näin syyllistytään stereotypioihin joissa nainen on ikäänkuin sukupuolensa vanki. Samalla tavalla King etsii stereotypioita miesten tavasta kommunikoida ja lukijalle saattaa tulla tunne, että King yrittää liikaa kosiskella itseään pitämään tämän luomista hahmoista. Tehokeinona käytetty "vain naiset tietävät tämänkaltaisen seikan", kääntyy siis nopeasti itseään vastaan. Kingin tarina-asetelmat ja kielikuvat muuntautuvat kuitenkin vähitellen todelliseksi kieleksi, jota lukija oppii vähitellen lukemaan. Erilaiset symboliset tavat ja ilmaisut liittyvät toisiinsa kirja kirjan jälkeen ja viides Kingin kirja on aina lukijalle varmasti erilainen kokemus kuin ensimmäinen tai toinen Kingin kirja.

Vuoden 1992 jälkeen olen lukenut lähes kaiken mitä Stephen King on julkaissut ja kuluvina viikkoina on niin sanotusti viimeisiä viety. Vaikkei King ehkä olisikaan se aivan lempikirjailijani, niin tämä tekee hänestä kuitenkin itselleni sen luetuimman kirjailijani sekä yhden tärkeimmistä kirjailijoistani nostalgia-arvoltaan. Olen vuosien aikana huomannut, että tiettyjä aikakausia Kingin tyylissä on hankala etsiä vaan tämän maailma on pysynyt suhteellisen muuttumattomana. Uudet kirjat asettuvat luontevasti jatkumoon, jossa tarinat muuttuvat, mutta sävy säilyy samankaltaisena. Kun Kingin kirjan avaa, niin yleensä tietää mihin on ryhtymässä ja mihin tarina tulee viemään. Onko tämä sitten hyvä vai paha asia, saattaa jäädä jokaisen oman harkinnan varaan.

Christinen lisäksi muun muassa Se, Hohto ja erilaiset novellikokoelmat vaikuttivat suuresti nuoruuden

lukukokemuksiini. Esimerkiksi Richard Bachmanin salanimellä kirjoitetut novellit Raivo ja Pitkä Marssi tekivät minuun suuren vaikutuksen. Myös ensimmäinen englanninkielinen kirjani oli Kingiltä, The Dead Zone, tarina miehestä, joka onnettomuuden jälkeen saavuttaa psyykkisiä kykyjä. Musta Torni-sarja taas oli harvoja kosketuksiani fantasiakirjoihin, mutta mieleenpainuva sellainen. Kyseiseen sarjaan nivoutuukin suuri osa Kingin muusta tuotannnosta. Miten esimerkiksi Hohdon nuori Danny kommunikoi puhumatta, millainen olento Pennywise, kirjasta Se, oikeastaan on tai mistä Pedon Sydämen salaperäinen päähahmo on kotoisin? Ne jotka ovat Rolandin kanssa matkanneet Mustalle Tornille ovat ainakin hitusen viisaampia näiden kysymysten äärellä.

Kun puhutaan Kingin luomasta maailmasta on mielestäni tärkeää puhua myös sen kasvamisesta kirjojen sivujen ulkopuolelle. Tämän kirjoista ollaan tehty lukemattomia filmatisointeja, joille ei edelleenkään loppua näy. Osa näistä on jäänyt videojulkaisuiksi ja osa noussut klassikoiden asemaan, kuten Kingin itsensä kritisoima Hohto, tai IMDB:n kärkisijaa pitkään koristanut Rita Hayworth - Avain Pakoon (päätin käyttää suomennoksia, joten kai tämäkin kauheus on päästettävä tekstiini). Henkilökohtaisesti odotan eniten mitä tulee käymään The Standin uudelle versiolle ja Mustan Tornin mahdolliselle elokuvaversiolle (sääli, että Clint Eastwood on jo vähän turhan vanha sen pääosaan). Stand By Me - Viimeinen Kesä taas oli ehkä tunnelmaltaan uskollisin Stephen King-leffa. Kesä, ystävät, matka ja ruumis. Täydellinen pieni tarina muuntautui helpon oloisesti täydelliseksi pieneksi elokuvaksi, joka yksinkertaisesti jättää hyvän maun suuhun kuin köyhän miehen John Hughes-pätkä.

Nyt 67-vuotiaalla Kingillä on varmasti vielä paljon annettavaa ja kirjallisuuden maailmassa hän on jo itsessään instituutio. Itse epäilen tämän pöytälaatikoista löytyvän jo valmiina monta uutta tarinaa, joita toivottavasti pääsemme vielä lukemaan. Hyvänä manttelinperijänähän meillä on Kingin poika Joe Hill. Tämän kirjoista olen lukenut vasta Hornsin ja vaikka sen tarina joiltain kohdin eteni hieman ontuvasti, odotan innolla pääseväni vilkaisemaan millaisia muita maailmoja Hill on luonut. Heart Shaped Box tuolta kirjahyllystä odottavana kurkisteleekin. Toisen pojan, Owen Kingin, tuotantoon pyrin myös perehtymään, mutta siitä toivottavasti lisää myöhemmin. Uskon monilla muillakin olevan jonkinlainen tunneside Kingin tuotantoon, etenkin omalla sukupolvellani on varmasti miehestä nostalgisia muistoja ja mielelläni kuulisin mielipiteitänne (hyvä Ka'tet).