perjantai 31. lokakuuta 2014

Halloweenin taika löytyy tarinoista




Nuorena poikana seiniäni koristivat bändijulisteiden rinnalla erilaisten kauhuleffojen julisteet. Freddy Krueger, Cryptkeeper ja Jason olivat minulle uneen tuudittelevia kavereita seinillä ja luonnollisesti Halloweenin lähestyessä niiden seuraksi tulivat erilaiset pääkallokoristeet ja hämähäkinseitit. Muistan aina joskus äidiltäni Halloweenin aikaan pyytäneeni kurpitsapiirakkaa juhlan kunniaksi, mutta vastaukseksi sain yleensä, "Hallo-mikä?". Samoin kaverit tuntuivat olevan oudon välinpitämättömiä tästä vuoden siisteimmästä juhlapäivästä ja juhlintani keskittyi lehtien, kirjojen ja elokuvien kuluttamiseen. "Noidan Käsikirja" piti tasaisin väliajoin lainata kirjastosta ja Addams Family kuului leffaperinteisiin. B-luokan kauhuleffat tarjosivat hauskaa verellä mässäilyä ja perinteiset kauhutarinat eri muodoissaan jaksavat kiinnostaa edelleen.

Juuri nämä tarinat tekevätkin Halloweenistä sen juhlan mikä se nykyään on. Toki Halloweenillä on pitkät perinteet pakanallisessa kulttuurissa, mutta täytyy myöntää, että minua kiinnosti se kaupallinen, muovinen Halloween nykyaikaisilla hirviöillä. Tähän Halloweeniin kuuluvat kummitukset, noidat ja kaikenlaiset pahantekijät. Näistä kerrotut tarinat ovat vakiintuneet monen maan kulttuuriperintöön hieman erilaisin muutoksin ja monet tarinoista, etenkin elokuvien ja kirjojen muodossa, vetoavat monenkirjaviin kulttuureihin samalla tavalla. Monesta perinteisestä juhlapyhästä löytyvät omat vakiotarinansa, mutta harvojen tarinat ovat yhtä mielikuvitukseen ja fiktioon sidottuja kuin Halloweenissä. Tämän vuoksi näenkin Halloweenin nimenomaan tarinan juhlana. 

Tarinallisuus on siis olennaisempi osa Halloweenia kuin useampia muita juhlia, koska sen tarinat ovat puhtaasti fiktiota. Tällä tarkoitan, että esimerkiksi kristillisten juhlien tarinat esitetään usein tositarinoina ja jotkut juhlat taas perustuvat vain kalenterin kiertoon. Nykyaikaisen Halloweenin tarinat eivät yritä olla muuta kuin mitä ovat eli keksittyjä tarinoita. Sanojen ja tarinoiden mahti tulee juuri tämän vuoksi esiin tässä juhlassa, jossa ihmiset ympäri maailman kerääntyvät juhlimaan satuja.

Nykyään Halloween on vakiintunut kaupalliseksi juhlaksi jo Suomessakin ja itse ainakin olen ottanut sen avosylin vastaan. Se ei ehkä kuulu perinteisiimme, mutta toisaalta "perinne" on minulle jo itsessään sellainen kirosana, että sen varassa en lähde mitään uutta tuomitsemaan. Tänäkin vuonna perheessämme pidetään Halloween-istujaisia pääkallojen, kurpitsojen ja kauhuleffojen parissa. Alkuillasta olemme katselleet nuoremmille sopivia leffoja, kuten Nightmare Before Christmasia tai Hotel Transylvaniaa ja iltaa kohden olemme vaihtaneet sitten hieman kovempaan kamaan. Halloween-syömingit luonnollisesti kuuluvat myös iltaan.

Ei liene yllätys, että Stephen King oli ensimmäinen lukemani "oikea" kirjailija. Tämän teoksia ahmin uudestaan ja uudestaan ja sain näin alkusysäyksen lukemisharrastukseen ja lopulta "vakavampaan" kirjallisuuteen. Olisi mielenkiintoista löytää nyt uudelleen ne oudot pienet kioskikirjat, joilla oli nimiä kuten "Kauhun Oppitunnit" tai "Kannibaalien Kosto". Monelle 80- ja 90-luvun teinille ovat varmasti myös Yöjuttu-lehdet tuttuja. Niissä John Sinclair laittoi aina haamuja ja vampyyreja ketoon ja vaikka uskon tämän lehden suhteen ajan kultaavan muistot, niin olivat ne todella mukaansa tempaavia. Kauhugenrestä todella innostuneet muistavat varmaankin myös Fangoria-lehden. Siinä käytiin läpi uusia kauhuelokuvia ja paneuduttiin etenkin niiden verellä mässäilyyn ja efektipuoleen. Fangorian sivuilta sain monia vinkkejä kauhuleffojen suhteen ja käytin myös aikaa niiden metsästämiseen. Nykyään elokuvien saaminen on suhteellisen helppoa, mutta nuoruudessani monet olivat Suomessa kiellettyjä ja niitä joutui  nauhoittelemaan ulkomailta tuoduista VHS-kaseteista, joita aina joku kaverin tutun sukulainen oli jostain saanut käsiinsä.

Nykyään näen kauhugenren etenkin kirjallisuudessa hieman laajempana käsitteenä ja olen huomannut monen klassikkokirjailijankin temmeltäneen kauhun puolella. Silti siinä suoraviivaisessa kauhussa, jossa leikitellään erilaisilla shokkiefekteillä, on jotain rehellistä ja puhdasta. Sen tarkoitusperät ovat selkeästi näkyvillä. Sen on tarkoitus kauhistuttaa, ällöttää tai pelästyttää sinut ja se vetoaa johonkin, niin primitiiviseen osaan aivoissasi, ettet aina itsekään tiedä miksi reagoit siihen niin vahvasti.

On jollain tapaa outoa, että näitä groteskeja tarinoita juhlitaan ja ihannoidaan kun maailmasta löytyy niin paljon oikeita kauhuja. Toisaalta on ymmärrettävää, että haluamme jollain turvallisella tavalla käsitellä maailman kauhuja ja tarinallisuus antaa meille tähän keinoja. Kauhu fiktiossa tarjoaa pakokeinon mielellemme, kun vastaan tulee asioita joita emme halua suoraan kohdata, mutta joita emme halua tai voi täysin siirtää ajattelumme ulkopuolellekaan. Nauttikaa siis tästä tarinoiden juhlasta hyvällä omallatunnolla ja Lukupino toivottaa ällöttävää ja kauheaa Halloweenia!


torstai 30. lokakuuta 2014

Hulluruohola






Hulluruohola
Maritta Lintunen
2014
WSOY
318 s.
 
Jatkan tavoitettani lukea kirjoja, joita normaalisti jättäisin hyllyyn.Tällä kertaa kirjastosta tarttui mukaan Maritta Lintusen "Hulluruohola". Se on kertomus Sara Järästä, joka varakkaan ja painostavan isoisänsä toimesta päätyy hoitamaan Hulluruoholaksi nimettyä parantolaa. Asukkaat osoittautuvat toinen toistaan kummallisimmiksi, mutta Sara kuitenkin löytää itsestään jotain yhteistä näiden kanssa. Tarinassa käsitellään kuolemaa, yksinäisyyttä ja omaa paikkaa maailmassa. Saran hahmo tuntuu jotenkin nuorelta ja hauraalta vaikka tämä on jo keski-ikäinen nainen. Tämä seikka kuitenkin sopii Saran hahmoon, joka on monella tapaa edelleen etsimässä itseään. Muut hahmot saavat hieman lihaa ympärilleen eivätkä jää ontoiksi, mutta tarinan kannalta tuntuu välillä, että muut hahmot ovat rakennettu vain kannattelemaan Saran omaa tarinaa.

Lintusen tapa kuvata maailmaa vaikuttaa välillä hieman yksioikoiselta ja tämän tyyli on hyvin kuvailevaa. Mieleen tulee joissain kohdin väkisin väännetty äidinkielen essee, jota on yritetty kaunistella muutamalla runollisella ilmaisulla, mutta toisaalta tarina pitää kuitenkin otteensa. Luontoa kuvaillessaan Lintunen taas tuntuu olevan elementissään. On hankala sanoa tarkalleen miten tämä sen tekee, mutta Hulluruoholan ympäröivä luonto muuntuu kirjassa käsinkosteteltavaksi. Nimenomaan koivujen, veden ja kallion kaltaisten elementtien tekstuurit palautuvat omistä muistoista aivoihin tekstiä lukiessa ja tämä jäikin kirjasta päällimmäisenä mieleen.

Miksi en siis normaalisti tätä kirjaa olisi poiminut hyllystä? Periaatteessa suurin syy on sama kuin monen muunkin kirjan kohdalla: aika ei riitä kaikkeen ja lukupinon päällimmäiseksi on kertynyt jo paljon kirjoja, joista aivan varmasti tiedän pitäväni. Ylläriteokset jäävät siis pinon pohjimmaisiksi. Mika Wistin suunnittelema kirjan kansi ei myöskään houkutellut. Luulin ensin kyseessä olevan lastenkirja pelkästään kannen perusteella ja yllätyin, kun muutaman sivun jälkeen kohtasin tämän käsityksen rikkovaa kielenkäyttöä. Vaikka siis kirja tarjosi joitain hienoja oivalluksia ja hyviä luontokuvauksia, ei se saa minua vielä rikkomaan käytäntöäni lukea niitä "turvallisia" kirjoja. Kirja ei kuitenkaan missään nimessä ollut huono, vaan ei sattunut juuri minulle sopimaan tällä hetkellä. Suosittelen sitä siis hyvällä omatunnolla niille, jotka pitävät kirjoissa etenkin sen tarinasta ja hakevat lukijan eläytymistä tukevaa tyyliä.


maanantai 27. lokakuuta 2014

Kuvia ja kuhinaa kirjamessuilta 2014





"Sanalla on ollut aina voimaa", sanoi Kirsi Kunnas ja kirjamessukansa hiljeni tämän edessä. Tuo voima on Kunnaksen mukaan saattanut ihmiset messuille taas yhteen ja on helppo huomata mistä tämä puhuu. Neljä päivää kirjoja, kirjailijoita ja kirjanystäviä saman katon alla näytti, miten lukeminen on edelleen yksi suuri yhteentuova tekijä suomalaisille.
Messutapahtumissa usein ihmisten intohimo kohtaa kaupallisuuden. Kirjamessuillakin luonnollisesti kaupallisuudella on iso rooli ja ilman kirjamyyntiä ei meillä messuja luultavasti edes olisi. En kuitenkaan lähtenyt messuillta sillä tunteella, että olisin tullut kohdeltuksi silkkana kuluttajana. Kirjakaupat ja kustantamot onnistuivat tulemaan lähemmäksi lukijoita ja kirjailijahaastattelut sekä messuvieraat saivat tapahtuman vaikuttamaan intiimiltä ja lämminhenkiseltä. Oli todella mukava nähdä oikeita ihmisiä kirjojen takana, kuten esimerkiksi seuraavien kuvien Riku Rantala ja Tuomas Milonoff, Pertti Jarla ja se maailman toiseksi kovin ankkapiirtäjä, Don Rosa.


Muutama vieras messuilta jäi erityisesti mieleen ja useiden haastattelujakin tuli kuunneltua. Kaikkeen ei luonnollisesti ehtinyt, mutta onneksi Yle Areenan kautta voi myös muutamia tärppejä vielä katsella.

Apulanta oli yksi messujen suositumpia vieraita. Näiden urasta kertova "Kaikki Yhdestä Pahasta"-kirja julkaistiin elokuussa ja siitä oli Sipe Santapukin ja Toni Wirtasen kera juttelemassa kirjan laatinut Ari Väntänen. Yhtyeellä on takana pitkä ura ja on mielenkiintoista nähdä miten se on saatu mahdutettua kansien väliin. Keskustelun perusteella uskallan ainakin odottaa hieman enemmän kuin silkkaa kuvakollaasia faneille. Väntänen mainitsi taustatyön kirjaa varten olleen intensiivistä ja ehdottomasti laitan kirjan lukupinooni. Kuulunhan kuitenkin siihen ikäpolveen, joka on bändin kanssa kasvanut.


Sami Yaffa oli toinen kirjamessujen muusikkovieras, jota kävin katsomassa. Tämä Soundtracker TV-sarjasta tuttu maailman musiikin ja kulttuurin metsästys on siirtynyt myös kirjan kansien väliin. Tommi Liimatan, Sami Yaffan ja Otso Tiaisen tuotos julkistettiin messuilla ja miehet olivat paikalla kertomassa sen synnystä. Yaffa vaikutti aidon innostuneelta prosessista ja kuvaili miten musiikki on jotain universaalia ja
maagista ja kuinka jokainen matka on ollut tälle kuin rakas lapsi. Kirjassa puhutaan musiikista "oikealla kielellä" ja turhan akateeminen meininki on heitetty syrjään. Haastattelut ovat jopa nauhoitettu C-kaseteille, joka oli mielenkiintoinen yksityiskohta. Liimatta ja Yaffa vihjailivat lopuksi seuraavien projektien mahdollisesti suuntautuvan itään päin ja etenkin Japani näyttäytyi haluttuna kohteena.

Åke Edwardson on minulle uusi tuttavuus. En ole lukenut kuin muutaman dekkarin elämäni aikana ja koska halusin kokeilla jotain itselleni vierasta, luen nyt Edwardsonin Menneisyyden Viestiä. Erik Winterin hahmo osoittautui melko läpitunkevaksi ja sidoin tämän jostain syystä vahvasti Edwardsonin omaan persoonaan. En selkeästi ollut ainoa, sillä molemmissa haastatteluissa, jotka näin, myös haastattelijat erehtyivät jatkuvasti kutsumaan Åkea Erikiksi.

Edwarson sanoo halunneensa rikkoa stereotyyppisen dekkarikomisarion tyypin Winterin myötä. En tiedä onko tämä välttämättä onnistunut siinä kuitenkaan ja mielestäni Winterin vetovoima löytyy juuri siitä tietystä stereotyyppisestä kerronnasta ja film noir-hengestä, joka tämän tekstistä paistaa läpi. Tämän kirjan jälkeen Winter laitetaan kuitenkin tauolle ja Edwardson sanoo palaavansa tämän tarinaan korkeintaan 2-3 vuoden päästä uudestaan. Kysymykseen kuoleeko Winterin hahmo tulevaisuudessa, Edwardson vastasi, "kukaan ei ole kuolematon".

Ville Haapasalon uusi kirja "Et Muuten Tätäkään Usko" jatkaa Haapasalon kokemuksista Venäjällä 2000-luvulla, kun edellinen kirja sijoittui 1990-luvulle. Molemmat kirjat ovat toistaiseksi itselleni tuntemattomia, mutta haastattelu antoi aihetta tarttua tähänkin teokseen. Haapasalon muistelmia on kirjannut ylös kirjailijana todella kunnostautunut Kauko Röyhkä ja kuvaajana on toiminut niin ikään pätevä Juha Metso. Miesten keskenäistä jutustelua oli todella ilo seurata ja kun yleensä kuunneltiin kirjailijoita puhumassa kirjoistaan, niin tämä haastattelu tarjosi katsojilleen kokonaisen shown. Haapasalon persoona on suuri ja täytti helposti salin kun tämä muisteli kokemuksiaan. Erityisen kuvaavaa tämän persoonallisuudesta on mielestäni se kun haastattelija kysyi miten tämä on päässyt niin lähelle kohtaamiaan ihmisiä. Haapasalo sanoi "kun ihminen näkee, että tätä lähestytään aidon hyväntahtoisesti, niin lähes aina nämä avautuvat".



"Suomi On Ruotsalainen" on jatkokirja samaa nimeä kantavalle TV-sarjalle. Kirjassa esitetään millainen Suomi olisi ilman Ruotsin vaikutusta. Pois kitkettiin heti ainakin luterilaisuus ja läntinen demokratia. Venäjän valta olisi ollut suurempi ja vapaus sen seuraksena uhattuna. Kirjailija Marjo Vilkko sanoi Suomen kärsivän niin sanotusta "huonon itsetunnon historiasta". Olemme aina olleet tämän mukaan pikkuveljenä kahden suuren vallan välissä. Mielenkiintoista onkin miten juuri tämän toiseuden kokemuksen kautta olemme Vilkon mukaan samalla rakentaneet omaa identiteettiämme ja historiallista kuvaa minuudestamme.

Ruotsiin tämä näkee kuitenkin suomalaisilla olevan syvempi yhteys. Meitä yhdistävät luottamus yhteiskuntaan ja sen lakeihin, sekä tämän luottamuksen synnyttämä uskallus myös tarvittaessa kritisoida omaa yhteiskuntaa. Lopuksi Vilkko mainitsi kirjalleen tulevan jatkoa aiheella "Suomi on venäläinen", jossa pohditaan vuorostaan Suomen ja Venäjän historiallisia suhteita.

"Eino Leino-lavan" luona oli muitakin itseäni kiinnostavia yhteiskunta-alaan liittyviä keskusteluja ja siihen jäinkin niitä joksikin aikaa kuuntelemaan (jalkani arvostivat myös tässä vaiheessa vapautunutta sohvapaikkaa).

"Addiktioyhteiskunta" on Tuukka Tommin ja Pauliina Rannon toimittama kirja addiktion luonteesta ja sen erilaisista ilmenenismuodoista. Keskustelussa paneuduttiin muun muassa uusaddiktioihin, joista kirjamessuvieraille ehkä tuttua bibliofiliaa käytettiin eräänä esimerkkinä. Addiktio nähdään helposti yksilön ongelmana ja yhteiskunnan ongelmana vasta kun yksilö aiheuttaa sille kuluja. Sain kuitenkin käsityksen, että tämä kirja pureutuu hieman syvemmälle addiktioon ja näkee sen osana yhteiskunnan rakenteita ja otetaan myös huomioon, että addiktiot eivät läheskään kaikki kohdistu laittomiin aineisiin. Ehdottomasti lukupinoon.

"Oopiumin Maa" on vuonna 1979 Afganistanista paenneen Fariba Nawan kirjoittama tarina siitä miten tämä 2000-luvulla palasi synnyinmaahansa ja näki mitä tuhoja huumekauppa on saanut siellä aikaan. Messuilla kirjasta oli puhumassa Helsingin kaupunginvaltuutettu, afganistanilaistaustainen Nasima Razmyar. Kuten kirjailijalla, on myös Razmyarilla olemassa mielessään kuva Afganistanista, joka on kauniiden
kukkapeltojen täyttämä, mutta ymmärtää myös, että totuus on nykyään synkempi. Hän myös samastui Fariban tuntemaan identiteettikriisiin tämän asuessa yhdysvalloissa ja Razmyar toivookin pääsevänsä vielä palaaman Afganistaniin vierailemaan.

Razmyarilta kysyttäessä mitä Afganistanin tilanteen kehittämiseksi olisi tehtävissä, sanoi tämä naisten aseman kehittämisen olevan avainasemassa ja siteerasi Tarja Halosta sanoessaan kolmen tärkeimmän keinon olevan "koulutus, koulutus ja koulutus". Perinteet kuten järjestetyt avioliitot hän näki ongelmana, mutta samalla mainitsi, että kriisitilassa olevan maan asioihin on hankala puuttua ja Afganistanin sisällä tapahtuvat muutokset nousevat tärkeään asemaan. Toisaalta Afganistanissa on myös menty monessa asiassa eteenpäin esimerkiksi talouskasvun suhteen, joten tulevaisuus ei näytä välttämättä aivan synkältä. Nimi "Oopiumin Maa" onkin herättänyt ärtymystä Afganistanissa ja sen on katsottu kiinnittävän huomiota vain maan negatiivisiin puoliin.


"Eriarvoisuus Tappaa" on Göran Therbornin kirja, jossa tämä pohtii millaiset mekanismit ylläpitävät ja luovat eriarvoisuutta. Therborn on ruotsalainen sosiologi ja Cambridgen yliopiston professori. Tämä on keskittynyt marxilaisiin teorioihin ja syvemminkin yhteiskunnallisiin luokkaeroihin. Therbornin kuuntelu oli itselleni mahtava kokemus ja näillä messuilla sosiologeja muutenkin hemmoteltiin. Tämä selitti eriarvoisuuden olevan monitahoinen asia, joka ilmenee, paitsi taloudellisina eroina ja luokkaeroissa, myös fyysiseen elämänlaatuun vaikuttavana ilmiönä. Hänen mukaansa eriarvoisuus kirjaimellisesti tappaa ja heikommassa asemassa olevien ihmisten kuolleisuus on myös tutkimusten mukaan nopeampaa, kuin muulla väestöllä. Olen opiskeluissani törmännyt Therborniin ja toivottavasti pääsen vielä paneutumaan myös tähän teokseen syvemmin.


Milla Paloniemi ja Anni Nykänen tarjosivat hengähdystaukoa tiukoista yhteiskunnalisista pohdinnoista ja puhuivat uusista sarjakuvistaan. Paloniemellä on ilmestynyt Kiroilevan Siilin juhlakirja, joka vaikuttaakin ihan mielenkiintoiselta. Kiroilevan Siilin ensimmäinen omakustanne on jotain, johon muistan selkeästi messuilla kymmenen vuotta sitten ihastuneeni ja oli kiva olla taas messuilla todistamassa tämän taipaleen edistymistä juhlakirjaan saakka. Kirjassa on sarjakuvien lisäksi Paloniemen omia tunteita ja kertomuksia siilistä ja hieman harvinaisempaa materiaalia.

Nykänen oli puhumassa Mummo-sarjakuvasta, joka on edennyt jo kolmanteen albumiinsa. Itselleni Mummo on jäänyt vielä melko tuntemattomaksi, mutta keskustelun perusteella ehdottomasti myös tutustumisen arvoinen tapaus. Nykänen ja Paloniemi selkeästi nauttivat jutustelusta ja hehkuivat positiivista asennetta. Hieman harmittelua sai osakseen sarjakuvan aseman heikko kasvu ja asenne, jonka mukaan sarjakuva yleisesti käsitetään lähinnä huumorisarjakuvana.


Tatu ja Patu kirjojen tekijöiden kohtaaminen oli yksi messujen kohokohdista. Isänä Tatut ja Patut ovat
tulleet erittäin tutuiksi ja niitä on luettu uudestaan ja uudestaan. "Tatu ja Patu Helsingissä" on poikamme lempikirja, mutta omaan hyllyyn sitä ei ollut tullut vielä hankittua. Koska poikamme tulisi siitä niin "innolliseksi", niin tämä tarttui nyt messutuliaiseksi. Innollinen on muuten poikamme käyttämä sana, joka kuvaa innostuksen ja onnellisuuden sekoitusta. Tämän johdosta kuvan omistuskirjoitus piirroksella jää varmasti ikuisesti pojallemme aarteeksi. Kuvassa Anu Havukainen ihmettelee tätä uus-sanaa ja Sami Toivonen valmistautuu piirtämään. Messuilla oli esillä myös Havukaisen ja Toivosen uusi Tatu ja Patu, Syömään!-kirja, joka huhujen mukaan saattaa löytyä poikamme synttäripaketista parin viikon päästä.



Kirjaostoksissa onnistuin saavuttamaan melko suuria itsehillinnän tasoja, vaikka toki se pakollinen pino sieltä mukaan tarttui. Antivariaattimessut tarjosivat paljon houkutteita ja ovat mielestäni kirjamessujen suola. Erityisen hankalaa oli jättää jälkeen "Dressing a Galaxy, The Costumes of Star Wars", joka on haaveenani ollut jonkin aikaa. Kuitenkin se 450 euron hintalappu sai minut tälläkin kertaa jatkamaan matkaa.




Käytin tilaisuuden hyväkseni ja juttelin hieman eri antivariaatin omistajien kanssa. Konsensus tuntui olevan, että divariyrittäjyys on ensimmäisenä elämäntapa. Elanto siitä on mahdollista ajoittain saada, mutta helppoa se ei ole. Myös "ukkoutuminen" nähtiin ongelmana kun uudet sukupolvet eivät enää innostu alasta.




Tarjouksia löytyi paljon myös divarialueen ulkopuolelta ja kustantomat ja kirjakaupat olivat onnistuneet tuomaan uutuutensa houkuttelevasti esiin.


Kuvia muista kirjailijoista messuilla. Kirjailijan ammatti nähdään helposti yksinäisenä ja näiden näkeminen "luonnossa" on aina jotenkin erityisen mukavaa. Kuvissa Varistyttö trilogian kirjailijakaksikko Erik Axl Sund, Tuomas Kyrö ja Mielensäpahoittaja-näyttelija Antti Litja ja nuoruuteni lempikirjailijoihin kuuluva Anna-Leena Härkönen (jonka kirjan "Takana Puhumisen Taito" juuri arvostelin).


Kirjabloggaajia oli mukava tavata messuilla ja meitä myös kirjamessujen puolelta hemmoteltiin. Bloggaajille oli ohjelmassa erilaisia tapaamisia, Boknäs tarjosi bloggaajapisteen osastoltaan ja bloggaajapassilla oli mahdollisuus osallistua messuille ilmaiseksi joka päivä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti mielenkiintoisen bloggaajatilaisuuden lauantaina, jossa nyrkkeilijä Eva Wahlström kertoi uudesta kirjastaan ja SKS:n puolesta pohdittiin mahdollisuuksia yhteistyöhön bloggaajien kanssa sekä esiteltiin tulevaa kirjasatoa. Wahlströmin sanoi, että tämän kirja ei ole vain urheilukirja vaan kertoo intohimosta tekemiseen ja mitä tapahtuu jos esimerkiksi loukkaantumisen seurauksena ei pääse toteuttamaan tätä intohimoaan. Kirja kertoo myös ristiriidoista, joita Wahlström on joutunut muun muassa äitiyden kautta kokemaan. Miten esimerkiksi siis yhdistää kovan nyrkkeilijän rooli pehmeän äidin roolin kanssa?

SKS:n mukaan nämä ovat joutuneet puolustelemaan Wahlströmin kirjan julkaisua, koska tätä on ehkä pidetty turhan triviaalina aiheena. Näen kuitenkin, että SKS:n tuotanto on muutenkin muuttunut hieman populistisemmaksi ja helpommin lähestyttäväksi eikä tämä välttämättä ole huono asia, koska en näe kuitenkaan SKS:n vielä siirtyneen täysin "kahvipöytäkirjoja" pelkästään julkaisemaan.

 Esitellystä tuotannosta mielenkiintoisilta vaikuttivat esimerkiksi "Kännykkä"-kirja, perinnetaitojen käsikirja, Mannerheimin Kiinan matkoista kertova kirja sekä yllättäen suomalaisten kylpylöiden historiasta kertova kirja. Kylpylät eivät välttämättä kuulosta kaikista mielenkiintoisimmilta aiheista, mutta kuvat vanhoista kylpylöistä toivat esiin Suomen, jollaista en ennen ollut nähnyt. Ehdottomasti siis tutustumisen arvoinen kirja. Yhteistyöstä bloggaajien kanssa keskuteltiin lyhyesti, mutta varsinaiset yhteistyöehdotukset tuntuivat tulevan lähinnä bloggaajien suunnalta. Mielenkiintoista kuitenkin nähdä mitä SKS:llä on mielessään tulevaisuuden suhteen.

Elisa-kirja järjesti bloggareille esittelytilaisuuden, jossa tutustuttiin e-kirjoihin sekä joihinkin lukulaitteisiin. Latasin itselleni Elisa-kirjan sovelluksen Android-puhelimeeni ja testailin sitä hieman. Olen tottunut lukemaan kirjoja sekä tabletilta, että puhelimeltani ja käytettävyydeltään sovellus tuntui hieman toimivammalta kuin Androidin natiivi lukija. Etenkin sivun "kääntämisefekti" oli tervetullut lisä, jota iPhonessa olin jäänyt kaipaamaan.
Pientä miinusta sai Elisan sovellus siitä, että yksittäisiä sanoja ei voi valikoida tekstistä ja välittömästi hakea näille sanakirjamääritelmiä. Pieni etu, mutta ainakin itse käytän kyseistä toiminta muissa lukijoissa usein. Yleisesti bloggaajien mielipide tuntui olevan e-kirjojen ja äänikirjojen suhteen positiivinen. Ehkä osittain siksi, että niitä ei nähdä uhkana perinteiselle kirjalle ja tämä onkin se oleellinen tekijä. E-kirjat nähdään ennemminkin lisänä lukemiselle, jonain mitä voi tehdä helposti vaikka junassa tai odotushuoneissa. Siihen ei uhrata samalla tavalla aikaa kuin perinteiselle kirjalle, vaan lukeminen suoritetaan lyhyissä pätkissä. Aiheesta e-kirjat tulen vielä kirjoittamaan lisää blogissani myöhemmin.

Italia oli kirjamessujen teemana tänä vuonna, mutta valitettavan vähän henkilökohtaisesti tähän teemaan paneuduin, muutama kirjailija joukosta olisi kiinnostanut, mutta aika ei yksinkertaisesti venynyt kaikkeen.

Viini, Ruoka ja Hyvä Elämä-messut järjestettiin samaan aikaan kirjamessujen kanssa ja täällä Italia tulikin sitten koettua ja maistettua paremmin. Mukaan tarttui messuilta kirjapinon kera myös juustopino ja kirja-, viini-, juustocombon voimin oli hyvä palautua kolmen messupäivän aiheuttamasta väsymyksestä.




Kaikki messukuvat ovat joko omia tai siskoni ottamia. Don Rosan kuva taas oli erittäin onnistuneesti poikani Eemelin nappaama. Kirjamessujen järjestäjätahot kustansivat sisäänpääsyni ja pysäköintini ja niin edelleen, mutta eivät puuttunut millään tavalla blogini sisältöön. Suomalaisen Kirjallisuudeen Seura myös lahjoitti pari kirjaa, mutta samalla tavoin ei luonnollisesti puutu blogini sisältöön.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Juhani Ahon satavuotias Omatunto



Tässä viime aikoina pohtiessani suomalaista nykykirjallisuutta ja syitä sen vähyyteen lukupinossani, olen samalla pohtinut mikä merkitys yleisesti suomalaisella kirjallisuudella on minulle. Vaikka en kovin fanaattiseen nationalismiin taipuvainen ole, niin tietysti suomalaisella kielellä ja kulttuurilla on minulle merkitystä. Onhan se kuitenkin omaa elämääni. Huovisen ja Paasilinnan tyyliset kirjailijat johdattivat minua osaltaan lukemaan nuorena poikana ja näiden huumori oli minulle jotain käsinkosketeltavaa tavalla, jolla ulkomainen kirjallisuus ei olisi voinut olla. Näiden hahmot olivat tuttuja, koska ne olivat omia sukulaisiani, naapureitani ja opettajiani. Siis hahmoja, joissa oli jotain perinpohjaisesti suomalaiseksi tunnistettavaa.

Nyt myöhemmällä iällä kun puhutaan hyvästä suomalaisesta kirjallisuudesta, tulee nimi Juhani Aho (1861-1921) ensimmäisten joukossa mieleeni. Tämänkin teksteistä voi aistia tuttuja kulttuurillisia tuulahduksia, mutta samalla ne ovat hyvinkin kansainvälisiä. Sanoisin melkein Ahon tyylin lähentelevän joiltain osin enemmän Steinbeckin, kuin Paasilinnan tai Huovisen tyylisiä kirjailijoita. Ahon realismi tulee esiin tämän tavassa kuvata maailmaa rehellisesti ja rujosti ja usein tämän hahmot kokevat erilaisia ristiriitoja. Etenkin hänen lyhyet tarinansa eli "lastut" kiehtovat minua suuresti, vaikka ilmeisesti kirjalija ei itse pitänyt niitä arvossaan. Niissä suomalaisten elämää käsitellään pistävän tarkasti ja hienostuneesti ja mielestäni juuri lastuissaan Aho esittelee parhaat puolensa.


Tämä pieni kirjallisuuden helmi, jota nyt haluan esitellä on Ahon "Omatunto". Kirja on julkaistu vuonna 1914, eli on tänä vuonna ajankohtainen täyttäessään 100-vuotta! Se on kertomus saaristolaisperheestä, jonka saaren rantaan ajautuu haaksirikkoutuneen laivan rahtina olleita paaleja. Näiden sisältä löytyykin jotain niin arvokasta, että perheen kristillinen moraalikäsitys joutuu koetukselle. Näiden syvien tunteiden ja eettisten pohdintojen myllerryksessä edetään tarinaa eteenpäin ja väistämättä myös lukijan omat moraaliset ristiriidat nousevat pintaan. Aho onnistuu avaamaan tätä omantunnon teemaansa helponoloisesti vahvojen hahmojensa kautta ja etenkin perheen vanhemmat ja näiden välinen suhde on todella käsinkosketeltavan todentuntuinen. Saaristolaiselämä esittäytyy yksinkertaisena ja rauhallisena. Arki on raskasta, mutta iloa ja ylpeyttä löydetään suhteellisen pienistä asioista. Meri on oleellinen teema tarinassa ja taho, joka antaa tai ottaa elämän. Sieltä tuli myös tämä "Jumalan lahja" perheelle paalien muodossa ja perhe joutuu pohtimaan ilmoittaako lahja tullille, niin kuin kuuluisi, vai olla kiitollisia siitä mitä Jumala antaa.

"Tämä on kuin Jumalan lahja, ja niin ihmeellinenhän se onkin, ja että kun Jumala antaa, niin hän antaa lyhentämättä. Olisiko tuo nyt niin kummaa, jos Jumala kerran olisi antanut meillekin ja vaikka kuinka suoraan. Suurihan se on raha, mutta ovat monet saaneet suurempiakin. Meri kai kerran tahtoi palkita meillekin, maksaa monivuotiset velkansa menetetyistä verkoista ja särkyneistä venheistä... Pidetään tavarat ja pidetään reilusti!"

Juuri tämänkaltainen kristillinen pohdinta on mielestäni kirjan suola. Pidän yleensäkin kun uskonnon rakenteita tuodaan läpinäkyviksi ja sen ilmiselvimpiä järjettömyyksiä astetaan kyseenalaiseksi. Näin mielestäni tehdään myös Omatunnossa. Hahmot pohtivat ankarasti tekojansa ja valintojansa suhteessa Jumalaan ja samalla muuhuun yhteiskuntaan. Ristiriitoja tulee kun yhteiskunta käskee yhtä asiaa, mutta Jumalan käskee toista. Erona näille kahdella auktoriteetilla tuntuu olevan perheelle se, että Jumalan sana on loppujen lopuksi melko venyvää. Kun tahto maallista hyvää kohtaan kasvaa, niin tuntuu olevan helppo tulkita Jumalan sanaa omaksi edukseen ja nämä pohdinnat saavuttavat kirjassa välillä koomisiakin piirteitä. He katsovat toisaalta olevansa hyviä ihmisiä, jotka haluavat tehdä oikein, mutta toisaalta nimenomaan kun he ovat niin hyviä ihmisiä, niin heidän tulisia saada ottaa palkkansa. Onhan Jumala sentään sen verran heille velkaa.

Omatunto on 148-sivuisena verrattain lyhyt kirja ja toimii erinomaisesti porttina Ahon maailmaan jos kirjailija ei ole vielä tuttu. Sanoin kirjaa aiemmin kirjallisuuden helmeksi ja mielestäni tämä on sille osuva kuvaus. Sen tarina on pieni, konstailematon lastu merestä. Jos siis joku edelleen pitää Juhani Ahoa vain mummolan kirjahyllyn vakiokalustona, eikä ole tätä vaivautunut kokeilemaan, niin on oletettavaa, että tällä henkilöllä on syytä yllättyä. Harvoin satavuotias teksti vaikuttaa näin modernilta ja teemoiltaan ajankohtaiselta.