Rakenna, kärsi ja unhoita on yksi tämän vuoden mielenkiintoisimmista esikoisteoksista. Se käsittelee elokuvaa ja arkkitehtuuria ja näiden kautta elämää, aikaa ja sekä fyysisiä että henkisiä tiloja.
Helmi Kajaste on arkkitehti ja Draama-Helmi nimellä rap-uraa tehnyt kirjailija, jonka esikoisteos Rakenna, kärsi ja unhoita on. Kustantamon sivuilla Kajastetta kutsutaan cinefiiliksi ja tämän syvällinen tietämys elokuvan maailmasta käy hyvin selväksi kirjan sivuilta.
Helmi Kajaste. Kuva: Meri Björn |
Rakenna, kärsi ja unhoita kattaa oikeastaan vain kaksi esseetä, Tuho ja Jälleenrakennus, mutta onnistuu niissä välittämään hyvin minimalistisesti suuria asioita. Tuntuu, että Kajaste tarjosi vain murusia ajattelustaan kirjan sivuilla ja jäin kaipaamaan lisää, mutta juuri tämä nopea pyyhkäisy kirjan aiheiden parissa teki siitä toisaalta niin vangitsevan.
Elokuva koostuu peräkkäisistä stillkuvista, joista syntyy liikkeen illuusio. Se on jotain mikä aina toistaa menneisyyttä. Rakennus taas on jotain minkä miellämme yleensä pysyväksi ja elämää raamittavaksi järkäleeksi. Kajaste kirjoittaa siitä miten rakennuksetkin ovat jotain alati muuttuvaa lopulta usein tuhoutuvaa.
"Rakennus uskottelee olevansa pysyvä, ja elokuva uskottelee olevansa elävä."
Arkkitehtuurin käyttäminen elokuvan ja laajemminkin taiteen työkaluna, tuodaan kirjassa mahtavasti esiin. Se miten erilaiset rakennukset voivat edustaa erilaisia tunnetiloja ja miten huoneita, ikkunoita ja käytäviä voidaan tuoda osaksi ihmisen olemista, miten me ihmisinä järjestelemme maailmaa fyysisen ympäristön avulla ja mitä tapahtuu kun tuo järjestys hajoaa.
"Kun pysyväksi ajattelemamme rakennus tuhoutuu nopeasti palaen tai hitaasti raunioituen, tutut palaset sinkoilevat ympäriinsä absurdeiksi yhdistelmiksi ja toiminnot siirtyvät vääriin paikkoihin. Järjestys ja toimintojen sarja on rikottu. Käsitys maailmasta, kodista ja itsestä rikottu. Jäljellä on tunnistamattoman rauniomurksan keskeltä pilkottavia vihjeitä ennen vallinneesta järjestyksestä."
On kyse rakennusten elollisesta ominaisuudesta, joka ilmenee juuri niiden muutoksessa. Rakennuksen jättämä aukko tai sen raunio on jotain yhtä todellista meille kuin rakennus itse. Vasta muisti tekee eläväksi ja on myös itsessään katoavaa. Kajaste kirjoittaa hienosti miten "unohtaminen ei ole muistin ongelma, vaan sen ominaisuus".
Kajaste kirjoittaa myös miten Georg Simmel puhutteli tämän "kivistä sydäntä" tekstissään, jossa kuvailee ihmisen tarvetta muokata fyysistä ympäristöään ja sitä traagisuuden tunnetta kun muokattu ympäristö muuntuu takaisin luonnoksi. Traagisuus syntyy taas siitä, että tuho tulee sisältäpäin ja on "syvällä kohteen olemuksessa olevaa synnynnäistä taipumusta".
Rakennukset ovat osa inhimillistä elämää tavalla, jonka voimaa ei tule aina ajatelleeksi. Fyysinen ympäristö on jokaisen elämässä jollain tavalla muuttuvaa, vaikka kuinka pyrimme asettamaan siihen omia ajatuksiamme pysyvyydestä.
Kirja on täynnä esimerkkejä tiettyjen elokuvien ja arkkitehtuurin vuorovaikutuksesta sekä Kajasteen omaa kuvitusta, jonka ympärille rakennettiin myös näyttely. Kirjailijan oma persoona ja elämä on tuotu osaksi kirjaa ja tämä avaa sen teemoja entisestään.
Tämän kirjan jälkeen on vaikea katsoa elokuvia samalla tavalla kuin ennen ja on vaikea katsoa rakennettua ympäristöä samalla tavalla kuin ennen. Pidän tätä erityisen hyvän kirjan merkkinä.
Helmi Kajaste, 2020, Rakenna, kärsi ja unhoita, Kosmos
*mainoslinkki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti