Vankina Venäjällä on tositarina Jan Salosta, joka jää kiinni Suomen ja Venäjä rajalla takapuoli täynnä heroiinia. Ilkka Karisto kertoo Salon tarinan virtaviivaisesti, mutta sujuvan tarinallisesti.
Jan Salo ei ollut mikään ensikertalainen rikollisissa hommissa lähtiessään fillaroimaan kotoaan Imatralta hakemaan 50 grammaa heroiinia Svetogorskista. Tämä oli jo istunut useamman kerran Suomessa ja vankilakulttuuri oli tullut tälle tutuksi.
Kotiin jäivät nainen ja lapset, vaikka Saloa pyydettiin vain jäämään kotiin nukkumaan. Tämä hetki on varmasti kummitellut mielessä tulevina vuosina. Kun Salo pysäytettiin paluumatkalla ja agentit veivät tämän sairaalaan tarkastettavaksi, niin oli jo varmaa, että nyt ei käy hyvin. Venäjälle vankilaan joutuminen on monen rikollisen pahimpia pelkoja.
Salo kuljetettiin vankilaan, jossa karu todellisuus iski vastaan. Väkivaltaiset vartijat, tuholaiset ja aivan vieras vankilakulttuuri olivat shokki. Täällä hän kuitenkin oppii ensimmäiset askeleet siitä miten tulee käyttäytyä ja pian matka jatkui Komin vankileirille.
Leirillä ovat edelleen riesana väkivaltaiset vartijat, mutta käytännössä asioita pyörittävät vangit itse. Salo oppii nopeasti, että Suomesta poiketen Venäjällä vankien keskinäinen hierarkia on tärkeämpää kuin vankien ja vartijoiden välinen. Tämä myös oppii, että vankien välillä vallitsee tietynlainen sisäinen yhteiskuntajärjestelmä. Leiri on yhteisöllinen paikka, jossa tovereita autetaan hädässä. Tupakat ovat yhteisiä ja mafia pitää huolta ainakin niistä, jotka eivät ole "alennettu".
Hätkähdyttävintä kirjassa oli Salon kyky omaksua vieras kulttuuri omakseen. Tällä oli siihen toki kaikki edellytykset kun suomalaisia pidettiin arvossa ja olihan Salo sellainen "tavallinen hetero", joka sopi siis Venäjän tiukan normatiiviseen perinteeseen.
Salo oli pian mukana erilaisissa puhelinringeissä ja saattoi olla yhteydessä perheeseensä salakuljetettujen kännyköiden avulla ja ruokaa, teetä ja tupakkaakin sai helposti salakuljetettua vangeille. Vartijat olivat läsnä, mutta näitä oli helppo vältellä. Venäjän vankiloissa onkin sanonta, jonka mukaan päivät kuuluvat vartijoille, mutta yöt vangeille.
Kolmen vuoden jälkeen Salo viimein siirretään Suomeen kärsimään loput rangaistuksesta ja tästä tuntuu kuin olisi siirtynyt lomalle. Vartijoille uskalsi sanoa taas vastaan ja olot olivat verrattain helpot.
Vankina Venäjällä on yllättävän viihdyttävä kirja rankasta aiheesta huolimatta. On vaikea samaistua ihmiseen, joka kolmen vuoden aikana pystyy muokkaamaan itsestään henkilön, joka tulee toimeen niin erilaisten ihmisten kanssa. Myös Venäjän vankilakulttuuri on äärimmäisen mielenkiintoista ja se yhteisöllisyyden tunne tuntuisi jopa lämpimältä, jos ei tietäisi, että taustalla on todella epämiellyttävää politiikkaa ja vankien sisäistäkin syrjintää.
Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan ihan vain hyvän tarinan takia tai jos yhteisöjen muodostuminen tai Venäjän kulttuuri ylipäätään kiinnostaa.
Ilkka Karisto, Jan Salo, 2018, Vankina Venäjällä - suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina, WSOY
Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:
Kiitos, hienoa pohdintaa. Virallisista valituksista Eduskunnan oikeusasiamiehelle, vangeilla on paljon valitettavaa oloissa.
VastaaPoista