Keskivaikea vuosi - Pauliina Vanhatalo

Pauliina Vanhatalo ottaa kirjassaan käsittelyyn masennuksen. Erityisesti siis oman masennuksensa. Kyseessä on muistiinpanoja ajanjaksosta, joka esiintyy lukijalle paikoin toivottomana ja paikoin varovaisen toiveikkaana. Keskivaikea vuosi käsittelee aihetta, joka koskettaa niin montaa suomalaista, että se toimii jo tärkeänä vertaistuen muotona.

Keskivaikea vuosi ei ole opaskirja siihen miten masennus selätetään. Se kuitenkin näyttää konkreettisesti miten masennus on prosessi. Jotain mihin ei ole nopeita parannuskeinoja tai jotain mitä voi vain "ajatella pois" positiivisella mielellä. Tämä kirja tuli väistämättä mieleen kuin luin Matt Haigin kirjaa Syitä pysytellä hengissä.

Pauliina Vanhatalo. Kuva: Sara Ahde

Vanhatalo ottaa lukijansa mukaan hyvin konkreettisella tavalla. Olemme tämän mukana kun talon korjaus tökkii tai lapsille ei tunnu riittävän energiaa. Olin itseasiassa niin mukana tämän matkalla, että minun on mahdotonta kirjoittaa kirjasta mitään arvion tyylistä. Ei toisen tunteita voi laittaa mittariin, kuin jotain uutuusdekkaria.

Sen sijaan kiitän Vanhataloa. Tekstistä varmasti kaikki samankaltaisia kokemuksia läpikäyneet tunnistavat jotain hyvinkin omakohtaista. Vaikka masennus ilmenee monella tapaa ja tarinoita on lukuisia, jotkin perusseikat säilyvät ominaisina lähes kaikille sen kokeneille. Se seikka, että ei ole yksin masennuksensa kanssa lohduttaa oikeastaan aika harvaa. Myöhemmin se kuitenkin voi lohduttaa. Kun pahin on ohi ja huomaat olleesi jotain niin arkista kuin "mielenterveyspotilas".

Tämä kliiniseksi möykyksi sekaisia tunteita muuttuminen tulee esiin kirjassa. Vanhatalo kirjoittaa miten menee sisään psykiatrin vastaanotolle itsenänsä ja kävelee ulos mielenterveyspotilaana.

"Diagnoosinjälkeisenä aamuna puristan ensimmäisen pillerin liuskasta ulos, nielaisen sen ja jään odottamaan seurauksia. Melkein toivon että jotakin dramaattista tapahtuisi, jotta saisin mistä kirjoittaa."

Se kontrasti omien henkilökohtaisten tunteiden ja byrokraattisen koneiston osana olemisena on joskus järkyttävä. Siinä normalisoidaan jotain mikä tuntuu todella epänormaalilta. Tehdään selvitettäväksi jotain mikä tuntuu täysin selvittämättömältä.

Vanhatalo tuo esiin monia aiheita syyllisyydestä epätoivoon ja introverteistä ihmisistä totaaliseen vetäytymiseen. Pelko oman mielen liikkeistä väijyy koko ajan pään yllä ja lukija ehkä huomaa itsekin tunnistavansa tuon pelon. Mitä jos se alakuloisuus ei olekaan vain huonosta päivästä kiinni? Mitä jos se syyllisyys jaksamisesta onkin jotain vakavampaa?

Lopulta kuitenkin jotain muuttuu. Vanhatalon matka, jolle tämä meidät vei, tulee eräänlaiseen päätökseen. Keskivaikea vuosi päättyy ja me olemme saaneet olla mukana koko sen ajan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Lukiessa huomasi usein toivovansa hyvää Vanhatalolle ja tällä tavalla kirja toimii eräällä tavalla empatian herättäjänäkin. Vaikka masennus itsessään on monella tapaa negatiivinen aihe, niin löysin kirjasta paljon positiivista. Se on pohjavireeltään toiveikas ja tuo erityisesti esiin toisten ihmisten merkityksen.

"Väitän:
Elämä ei ole suoritus, josta saa myöhemmin arvosanoja.
Elämä ei ole lasi, jonka voi juoda täysin tyhjäksi."

Lisätietoa kirjasta ja kirjailijasta löydät esimerkiksi tämän omilta sivuilta täältä. Itselleni Vanhatalo tuli tutuksi kun tämä meni ja kirjoitti viime vuoden lempikotimaiseni eli tämän. Keskivaikea vuosi tarjosi myös pienen vilauksen kirjailijan työn prosesseihin ja en malta odottaa, että pääsen lukemaan uutta teosta.

Pauliina Vanhatalo, 2016, Keskivaikea vuosi, muistiinpanoja masennuksesta, S&S, arvostelukappale