Gilead on niin syvästi teologian läpäisemä kirja, että olen jopa jonkin verran vältellyt siihen tarttumista. Toisaalta sain juuri tästä lähtökohdasta hienon tilaisuuden kohdata omia ennakkoluulojani.
Marilynne Robinson on kirjailija ja esseisti Yhdysvalloista, jonka ansiolistalta löytyvät niin Pulitzer, National Book Award kuin lukuisia muitakin palkintoja. Tämän kirjoitukset kattavat laajan alan aina kristillisestä uskosta Yhdysvaltojen historiaan ja Robinsonin tarkkanäköisyys ja kyky hienosävyiseen ajatteluun ovat ilmeisiä mitä vain tämän tekstejä lukiessa.
Gilead on kirja, joka toi Robinsonille Pulitzerin vuonna 2005. Se on kertomus uskosta, mutta myös amerikkalaisen pikkukaupungin elämästä. Vaikka juonen suhteen siinä ei tapahdu paljoa, niin kirjassa mennään suurten kysymysten äärelle ja vaikka pikkukaupunki jää ehkä sivuosaan, niin sen tunnelma valuu tajuntaan kirjan sivuilta unenomaisesti.
"Sometimes I have loved the peacefulness of an ordinary Sunday. It is like standing in a newly planted garden after a warm rain. You can feel the silent and invisible life."
 |
| Marilynne Robinson. Kuva: Nancy Crampton |
Gilead kertoo yhdestä perheestä kolmen sukupolven ajalta aina Yhdysvaltojen sisällissodasta lähtien. Kirja koostuu kokonaisuudessaan pastori John Amesin kirjoittamasta kirjeestä pojalleen. 1900-luvun alun Iowassa, Gileadin kaupungissa asuva Ames käy läpi isien ja poikien suhteita, omaa kuolevaisuuttaan ja uskoa yleisesti.
"I’m writing this in part to tell you that if you ever wonder what you’ve done in your life, and everyone does wonder sooner or later, you have been God’s grace to me, a miracle, something more than a miracle. You may not remember me very well at all, and it may seem to you to be no great thing to have been the good child of an old man in a shabby little town you will no doubt leave behind. If only I had the words to tell you."
Amesin teologinen pohdinta on mielenkiintoista luettavaa ja tarjoaa niin paljon lämpöä ja viisautta, että kirjaan on helppo uppoutua totaalisesti. Amesin kirjallinen ääni on läpitunkeva ja tämän sanomaa haluaa kuunnella, vaikka lukiessa onkin pakko sivuuttaa joitain uskonnollisia päätelmiä liian helppoina tai ehkä vieraina.
Kun Ames puhuu kirjeessään esimerkiksi kynttilän valosta, joka vuorostaan lepattaa aamun tuomassa valossa ja keksii miten tämä on vertauskuva sielulle, pienelle valolle, joka lepattaa suuressa, tunnen pienen kyynikon heräävän sisälläni ja mietin miten satunnaisiin vertauksiin ja siksi niin latteilta kuulostavien ajatuksien varaan on mahdollista saarnoja rakentaa.
Vaikka Ames kirjoittaa epäilyn tärkeydestä ja koko kirja on täynnä näennäistä pohdintaa uskonnon ja uskonnottomuuden kiistasta, niin lopulta epäily on tarkoitettu Amesille vain uskon vakauttajaksi ja kiista on aina valmiiksi sovittu jumalan eduksi.
Epäilyä Ames pitää jopa hyveenä, mutta haluaa tehdä lukijansa varmaksi, että epäilyt lähtevät tästä itsestään. Niillä ei lopulta ole merkitystä, koska suurempi totuus on jotain epäilyn ulkopuolista. Ames julistaakin, että jumalasta ei edes voi sanoa mitään todellista, jos joutuu ottamaan puolustavan aseman.
Robinson kuin varmistaa näin lukijan siitä, että kirjassa ei ole kyse väittelystä vaan antaa Amesille suuremman vapauden ajatuksilleen. Fiktion suhteen tämä asetelma onkin helppo ottaa vastaan ja Robinson palkitsee tuosta heittäytymisestä runsaasti. Myöskään Amesin hahmo ei ole ylimielinen, vaan tunnustaa ihmisyytensä ja sen tuoman heikkouden itsessään.
Kirja on täynnä oivalluksia, aidosti mielenkiintoista tarinaa saarnojen kirjoittamisesta ja lopulta yhden vanhan ihmisen muistelua ja pohdintaa omasta olemassaolostaan suhteessa jumalaansa, maailmaan ja läheisiinsä kun tämän viimeiset hetket ovat käsillä.
"I wish I could leave you certain of the images in my mind, because they are so beautiful that I hate to think they will be extinguished when I am. Well, but again, this life has its own mortal loveliness. And memory is not strictly mortal in its nature, either. It is a strange thing, after all, to be able to return to a moment, when it can hardly be said to have any reality at all, even in its passing. A moment is such a slight thing. I mean, that its abiding is a most gracious reprieve."
Robinson tuo tarinaan jatkuvasti uusia hahmoja ja niistä jokainen ui hämmästyttävän nopeasti ihon alle. Näistä ihmisistä haluaisi tietää heti niin paljon enemmän ja tutustua näihin, mutta kirjeet jättävät muut kuin Amesin kuitenkin ymmärrettävän etäisiksi. Kyse on kuitenkin kirjeestä, jota ei kirjoiteta hahmojen rakennus mielessä. Onneksi Robinson kuitenkin palaa näihin hahmoihin myöhemmin kokonaisten kirjojen muodossa. Ames kirjoitti ihmisistä niin tunteella, että en malta odottaa tapaavani heitä taas pian.
Isojen aiheiden lisäksi suosittelen tätä kirjaa jo sen rikkaan tekstin vuoksi ja tietynlaisen hienovaraisen kepeyden, joka Amesin sanojen välistä huokuu. Lopetankin tähän mahtavaan pätkään Amesin kirjeestä, johon moni lukutoukka voi samaistua:
"I've developed a great reputation for wisdom by ordering more books than I ever had time to read, and reading more books, by far, than I learned anything useful from, except, of course, that some very tedious gentlemen have written books."
Marilynne Robinson, 2004, Gilead, Farrar, Straus and Giroux
Käy seuraamassa:
*mainoslinkki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti