Neidonhius
Mihail Šiškinin nimi tuli minulle tutuksi Helsinki Litin myötä, jossa tämä oli juttelemassa Sofi Oksasen kanssa kirjastaan Neidonhius. Šiškinin osallistuminen Helsingin kirjamessuille oli vielä ennen Litiä epäselvää, mutta nyt tämä on kuitenkin varmistunut yhdeksi vieraista. Jo tämän takia halusin päästä pian Neidonhiuksen kimppuun. Halusin päästä nopeasti sisään siihen kuuluisaan venäläiseen kirjallisuuteen, joka kirjamessuilla tänä vuonna on aiheena. Sain jotain aivan erilaista kuin olin odottanut.
Neidonhiuksen tarina ja koko olemus saattaa vaikuttaa lukijalle absurdilta. Kuin siinä ei oikeastaan olisi varsinaista tarinaa lainkaan. Onkin turha etsiä tekstistä kiintopisteitä mihinkään lineaariseen ja selkeään juonikuvioon ja mieluummin antaa tekstin vain valua läpi tajunnan. Šiškin tekee selkeästi jonkinlaista tutkimusmatkaa ja etsii tekstinsä avulla jotakin mitä on hankala pukea sanoiksi. Tarina on eräänlaista tajunnanvirtaa, tai kuten eräässä blogissa hienosti sanottiin, kyseessä on ennemminkin tajunnankoski.
Lukiessa piirtyy mieleen tarina, joka on mieluumminkin sävelletty kuin kirjoitettu. Šiškin viittaa tekstissään moniin eri kirjallisiin lähteisiin aina antiikin myyteistä asti ja leikittelee kielellä ja mielikuvilla enemmän kuin "suoran" tarinan ehdoilla voisi ikinä tehdä. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinaisesti runoutta tai normaalia proosaa, joten pakko tätä kai on jonkilaiseksi tekstisäveltämiseksi kutsua.
Mihail Šiškin, 2006 |
Välillä pääsemme lukemaan nuoren venäläisen laulajan, Izabellan, päiväkirjaa. Jostain syystä nämä pätkät olivat kaiken sen kaaoksen keskellä vangitsevia. Majakka oman tajunnan aallokoissa, joihin Šiškin on lukijan heittänyt. Izabella elää läpi Venäjän 1900-luvun. Läpi orastavan ensimmäisen maailmansodan ja lukuisten ihmissuhteiden, jotka tuntuvat määrittävän tätä. Päiväkirjassa on jotain niin ihmismäistä, että hirvittää.
Lukuprosessi oli välillä kuin tervassa uimista. Välillä oli jopa laskettava kirja käsistä ja luettava pari päivää jotain aivan muuta. Ei kuitenkaan ollut kysymystäkään siitä ettenkö olisi kirjaa taas jossain vaiheessa poiminut käsiini. Vaikka lukeminen saattoi olla tervassa uimista, niin ilman palkintoja se ei tullut.
Teksti etsii koko ajan jotain. Teemana ovat vastakohdat. Rakkaus, kauneus ja elämä vastaan viha, rumuus ja kuolema. Tarinat lomittuvat tiekartaksi näiden teemojen ympärille. Kauneus ja rumuus näyttäytyvät vastavoimina, joiden voimallisuutta Šiškin tekstissä koettelee. Izabella kirjoitti päiväkirjaansa:
"Minä näen asian näin: jos jossain tämän maan päällä haavoittuneita hakataan kiväärinperillä kuoliaaksi, on välttämätöntä, että toisessa paikassa ihmiset laulavat ja iloitsevat elämästä! Ja mitä enemmän ympärillä on kuolemaa, sitä tärkeämpää on tuoda sen vastapainoksi elämää, rakkautta ja kauneutta!"
Neidonhius ilmestyi Venäjällä vuonna 2005 ja suomenkielisen laitoksen saimme tänä vuonna kääntäjä Vappu Orlovin toimesta. Voin kuvitella, että käännöstyö ei ole voinut olla helppo. Niin monitahoinen ja rankka kirja oli.
Mutta ennen kaikkea palkitseva. Se oli muodoltaan harvinaislaatuisen kaunis ja tarinoiltaan hämmentävä. Se konkreettisesti tuntui tekevän jotain aivoillesi. Jollain tapaa kirja antaa kurkistaa venäläiseen sieluun ja toimii ehdottomasti syksyn kirjamessuihin valmentavaan lukemistoon.
Šiškin on mielenkiintoinen vieras messuilla myös kriittisyydensä johdosta Venäjän hallintoa kohtaan ja etenkin Putinin toimia kohtaan Ukrainassa. Tämän mielipiteitä voi lukea muun muassa Guardianista, jossa niitä silloin tällöin julkaistaan.
Neidonhius, (2015), Mihail Šiškin, WSOY, arvostelukappale