27.6.2021

Kirsikankukkien kaupunki - Timo Suutarinen




Kirsikankukkien kaupunki on kuvaus tuhon ja järkytyksen valtaamasta ajasta Terezínin keskitysleirikaupungissa ja yritys, muistutus ja keino löytää kauneutta hirveyden keskellä niin nyt kuin aina.

Timo Suutarinen on jyväskyläläinen taidevalokuvaaja, kirjoittaja ja radiotoimittaja. Hän on käynyt 12 kertaa yhdeksällä eri keskitysleirillä perehtymässä holokaustin historiaan ja tarinoihin.

Terezínin keskitysleiri oli Gestapon perustama leiri, jossa arviolta 144000 juutalaista eli epäinhimillisissä oloissa. Suuri osa leirin asukkaista siirrettiin kuolemanleireille tai menehtyi yksinkertaisesti mahdottomiin olosuhteisiin.

Vuonna 1944 suurin osa vangeista siirrettiin pois ja leiriä käytettiin propagandaan esittäen se Punaiselle ristille eräänlaisena hyvänä esimerkkinä toimivasta ja inhimillisestä keskitysleiristä.


Leiri näyttämönä runokirjalle on jotain mihin on ei voi suhtautua neutraalisti. Aihe rajaa lukijan kokemuksen tarkkaan ja tältä kannalta oli mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan lukijaa ohjataan.

Suutarinen kirjoittaa esimerkiksi maailman elementeistä. Tuli, vesi, ilma ja maa näyttäytyvät tämän runoissa osana aikaa. Kuin runoilija yrittäisi kytkeä hankalasti ymmärrettävää historiaa kiinni konkreettiseen maailmaan noiden elementtien kautta.


"Tanssi, kun maailma palaa.


Tanssi ruohossa, joka leimuaa tuulessa.
Tanssi hautojen reunoilla ja hirsipuun varjossa.


Tanssi, kun taivaalta sataa tuhkaa,
kirsikkapuut syttyvät tuleen ja kyyhkyt katoavat kuumuuteen."


Tekstin on helppo ajatella olevan paatoksellista, mutta mitä ihmettä se voisikaan muuten olla. Kyseessä on historia, johon useimpien meistä on käytännössä mahdotonta yrittää ikinä samaistua, mutta jonka unohtaminen voi johtaa aina uuteen kärsimykseen.


"Hymyilemme, jotta emme itkisi.
Kun itkemme, itkemme jokainen vuorollaan.


Meidän huoneemme ei ole meidän.
Meidän vaatteemme ja ruokamme eivät ole meidän.
Vain muistomme ja ajatuksemme ovat meidän.


Sydämemme on meidän
ja se jää meistä jäljelle,
kun katoamme tuhkaan."



Teksti on kaunista ja lukijana joutuu pohtimaan onko ok pysähtyä nauttimaan jostain mikä on saanut alkunsa juuri menneestä kärsimyksestä. Lopulta kärsimys on kuitenkin jotain universaalia eri muodoissaan ja ehkä juuri runous on yksi areena, jossa siitä on mahdollista puhua, jopa me -muodossa, kuten Suutarinen tekee.


"Olemme katsoneet
yhdessä tätä kaupunkia
sen korkeimmalta mäeltä.
Olemme keinuneet sen yllä
nauraen sydämemme pohjasta
ja iloinneet keväästä,
kun kirsikankukat täyttävät kadut
ja illoista, kun aurinko kultaa ne."



Historia on etäisempää ilman kokemusta meistä. Vaikka tuntuu röyhkeältä, että itseni ikäinen ihminen verrattain etuoikeutetusta asemasta ottaa omakseen kuvitteellisia muistoja ja kokemuksia, niin olen tavallaan kiitollinen, että joku tekee niin. Muuttaa menneen yhteiseksi kokemukseksi, muistutukseksi taiteen ja kauneuden voimasta ja opetukseksi tulevaan.


"Yhdessä
me olemme jalka,
joka villissä tanssissa
nousee kevätauringon valoon."


Juutalaisten vainot ovat olleet Lukupinossa usein käsittelyssä erityisesti Auschwitzin leirin kautta ja tuota aihetta käsitteleviin juttuihin pääset täältä.




1 kommentti:

  1. Kiitos esittelystä, todella koskettavia ja hienoja nuo valitsemasi runo-otteet!

    VastaaPoista