maanantai 28. lokakuuta 2019

Ihmisen ääni - Kansallisteatteri


Ihmisen ääni - Kansallisteatteri. Terhi Panula. Kuva Erik Uddström

Ihmisen ääni on ranskalaisen legendan Jean Cocteaun teos, jonka niinikään ranskalainen huippuohjaaja Charles Gonzalès toi Kansallisteatterin Omapohjaan nimenomaan Terhi Panulalle sovitettuna. Näiden kahden välille syttyi Pariisissa "kahden taiteilijan vahva yhteys", jonka hedelmistä voimme nyt nauttia.

Näytelmä alkaa hiljaisuudella. Panula makaa valkoisen, porrasmaisen lavasteen päällä tupakkaa poltellen. Videolla pyörii hieman ahdistavankin intiimi lähikuva vanhasta naisesta sairaavuoteella. Kuulemme puhetta, mutta siitä ei aivan saa selvää.

Panulan noustessa näemme tämän yllä Kansallisteatterin hupparin, joka on tuttu näky teatterilla erinäisten lavateknikoiden päällä. Tämä valinta korostaa, että katsomme näyttelijää työssään ja hahmo on tästä kuin erillinen olento.

Terhi Panula. Kuva Erik Uddström

Niukkaa lavastusta elävöittävät valosta muodostuvat kuutiot, joihin Panula aina vuorollaan astuu. Jokainen kuutio on oma hetkensä, hetket tapahtuvat puhelimessa, emme ensin tiedä ketkä puhuvat.

Näyttelijä Panulasta tulee hetki hetkeltä enemmän hahmo, nainen, joka on jätetty. Nainen puhuu puhelimessa, hetket kuutioissa jäävät kesken, puhelut loppuvat kesken, paljon jää sanomatta. Nainen puhuu jollekulle, joka jätti tämän, tunteet voi lukea naisen koko ruumiista, nainen vuotaa kuiviin.

Niin Gonzalès halusi Panulan näyttelevän. Kuin tämä vuotaisi verta, esitys päättyisi kuin verisessä huoneessa. Emme edes tiedä oliko suhde mieheen todellinen. Epätoivo ainakin oli. Naisen onneton olotila ei jätä rauhaan. Se salamoi.

Terhi Panula. Kuva Erik Uddström

Taustalla pyörii ajoittain videoita Cocteaun elokuvasta Kaunotar ja hirviö. Musiikki on kaunista ja vie ranskalaisten elokuvien ja kulttuurin maailmaan. Arki ja taide kohtaavat upeasti. Epätoivo kasvaa, nainen huutaa, itkee. Tunne tarttuu meihin yleisöön ja näyttelijä Panula toimii kapellimestarina.

Nainen epäilee, että koira ikävöi miestä. Ehkä vain puree naista. Emme tiedä mitä mies vastaa. Välillä vastausta ei kuulu lainkaan, nainen vain huutaa tyhjyyteen, haloo, haloo! Välillä kieli vaihtuu ranskaksi ja vaikka en ymmärrä sanoja, niin sanoma jää ymmärrettäväksi.

Näytelmän loppuessa en ole varma mitä näin. Päällimmäisenä oli tunne. Yhtä tärkeäksi nousi se mitä ei sanottu kuin se mitä sanottiin.

Charles Gonzalès ja Terhi Panula. Kuva Erik Uddström


Lisätietoa näytelmästä löydät Kansallisteatterin sivuilta täällä.




Näyttelijä
Terhi Panula
Ohjaus, lavastus ja pukusuunnittelu
Charles Gonzalès
Suomennos
Reita Lounatvuori
Naamioinnin suunnittelu
Anna Pelkonen
Dramaturgi
Eva Buchwald
Videoiden toteutus
Winnie Productions, Pariisi
Julisteen valokuva
Erik Uddström
Esitys nähty kutsuvieraana

Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.