maanantai 7. lokakuuta 2019

Everstinna - Helsingin kaupunginteatteri


Helsingin Kaupunginteatteri – Everstinna – Kuvassa Heidi Herala – Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Everstinna Helsingin kaupunginteatterissa on villi tutkielma kaltoin kohdellun ihmisen mielestä. Se tarkastelee nuoren tytön suhdetta vanhempaan, väkivaltaiseen mieheen, sekä kuin rinnakkain tämän tarinan kanssa nuoren valtion suhdetta Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välissä.

Rosa Liksom on itselleni vanhimpia kirjallisia tuttavuuksia. Ehkä jopa ensimmäisiä suomalaisia kirjailijoita, joita olen lukenut ja tämän Everstinna teki ison vaikutuksen kirjana, jossa Liksom selkeästi jatkaa liikerataansa aina vain mielenkiintoisempana kirjailijana.

Luin Everstinnan myös juuri Saima Harmajan elämäkerran lukemisen jälkeen ja suosittelenkin tätä yhdistelmää muillekin. Vaikka Harmajan elämässä ei juuri yhtymäkohtia Everstinnaan ollut, niin aikakauden henkeä on mielenkiintoista tutkailla näiden kahden teoksen maastossa.

Ajanpuutteen vuoksi olin jättämässä Kaupunginteatterin näytelmän väliin ennen kuin luin kirjan. Tämä toimii itselleni hyvänä muistutuksena siitä miten helposti sitä missaa todellisia helmiä.

"Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhaan pallaa.
Mikhään ei silti katoa koskhaan pois."


Everstinnan tarina seuraa nuoren runotytön elämää pohjoisessa. Tätä 28 vuotta vanhempi eversti ottaa tytön silmätikukseen ja myöhemmin vaimokseen. Natsisympatiat yhdistävät paria. Nämä matkustavat Saksaan ja Helsinkiin tarinan kuluessa ja everstin hirviömäisyys vain kasvaa ja kasvaa.

Kun natsi-Saksa ei näytäkään menestyvän, eversti muuttuu vain väkivaltaisemmaksi. Lopulta mielisairaalaan päätyvä Everstinna pääsee eroon suhteesta ja löytää itsestään vahvuutta ja lujuutta, jonka turvin tämä myös aloittaa suhteen itseään paljon nuorempaan oppilaaseensa.

"Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin.En häpeä kumpaakhaan."

Liksom pohjasi Everstinnan tarinan oikeaan ihmiseen. Annikki Kariniemi kirjoitti kirjan Erään avioliiton anatomia suhteestaan väkivaltaiseen kenraaliin. Kariniemen tarina tuntuukin hyvin tutulta Everstinnan sivuilta. Lyhyt avioliitto maatilan pojan kanssa, pitkä ja väkivaltainen suhde itseään paljon vanhempaan mieheen ja lopulta kohua aiheuttanut suhde paljon nuorempaan mieheen. Kariniemi ei paljastanut mitkä kohdat tämän kirjasta ovat fiktiota ja mitkä faktaa. Liksom taas kirjoitti Everstinnan periaatteenaan, että kaikki sen tapahtumat voisivat olla totta.

Helsingin Kaupunginteatteri– Everstinna – Kuvassa Heidi Herala – Kuva Robert Seger

Helsingin kaupunginteatterin
pieni näyttämö on muuntunut pohjoisen suomaaksi. Ohjaaja Susanna Airaksinen sekä lavastaja ja puvustaja Vilma Mattila ovat käyttäneet vahvoja ja keskenään irrallisia elementtejä luodakseen Eversinnan maailman. Santeri Kinnunen (äänen perusteella olin ensin varma, että kyseessä oli tämän isäukko) ja Rauno Ahonen toimivat vain ääninäyttelijöinä ja Heidi Herala valtaa lavan yksin. Johanna Puuperän äänisuunnittelu ja sävellys sitovat kokonaisuuden yhteen ja etenkin ne upeat jouset olivat tosi korvakarkkia. Valosuunnittelija Vesa Ellilä on tuonut valot kannattalemaan tarinaa ja lampuista muodostuu näytelmän edetessä aina erilaisia asioita.

Helsingin Kaupunginteatteri – Everstinna – Kuvassa Heidi Herala – Kuva © Otto-Ville Väätäinen

En tiennyt tarkalleen mitä odottaa näytelmän alkaessa, mutta en ainakaan naurua. Vaikka itse kirjaa lukiessa löysin siitä koomisia piirteitä, niin oletin sen vain johtuvan omasta kieroutuneesta luonteestani. Kipeitä asioita nostettiin esiin tekstistä ja näytettiin niiden absurdi luonne aina siihen pisteeseen, että asioille voi vain nauraa. Jossain vaiheessa esitystä huomaan Heralan innostavan yleisöä ja taputamme tasarytmiä kolmannen valtakunnan erinomaisuuden esittelylle – valtavan, välkkyvän hakaristin edessä.

Herala omaa selvästi ison karisman, jolla voisi täyttää koko lavan ja saada yleisö mukaan vaikka mihin, mutta tämä tuntuu esityksessään antavan huolellisesti tilaa tekstille. Everstinnan pienet hienoudet pääsevät esiin Heralan käsittelyssä. Murre on vahvaa, mutta ymmärrettävää ja useat kirjan herkulliset ilmaisut toimivat luontevasti puheessa. Ylisuurissa aurinkolaseissa ja isossa hatussa lavalle marssiva Herala tuottaa kaikuja 90-luvun Liksomiin. Kuin Kreislandin kansikuva olisi herännyt eloon.

Välillä Everstinnan sisäinen maailma purkautuu esiin liikkeenä ja modernin tanssin rajamailla liikkuva Herala venyy todella fyysiseen rooliin. Metallimusiikin vallassa hurjasti pyörivä Everstinna on sellainen näky, jolla voisi hyvin olla ikoninen maine teatterissa.

Everstinnan hahmo tuntuu olevan jatkuvasti pienessä huppelissa ja välillä pelkään näytelmän menevän sen suhteen farssin puolelle, koska olemme niin tottuneita nauramaan humalaisille hahmoille tässä maassa, kuten myös Omppu kirjoittaa blogissaan. Ratkaisu tuntuu kuitenkin nyt perustellulta. Everstinnan hahmo on vahva, mutta muun muassa alkoholin käytöllä paljastetaan tästä Everstinnasta puoli, joka tuntuu menneen vuosien myötä rikki.

"Joku viisas on sanonu, että antautua voi vain kerran, mutta eletty elämä on näyttäny mulle, että aina voi antautua uuesthaan."

Helsingin Kaupunginteatteri – Everstinna – Kuvassa Heidi Herala – Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Vahva omistautuminen Everstinnan rooliin on ymmärrettävää, sillä Herala itse otti yhteyttä Liksomiin kirjan luettuaan ja kysyi voisiko sen tuoda teatterin lavalle. Tästä käynnistyi prosessi, jonka hedelmistä pääsemme nyt nauttimaan.

Näytelmä herättää useita tunteita. Huvitusta, kipeää hauskuutta, inhoa, ihmetystä, ihailua, raivoa ja uteliaisuutta. Jälkimmäisen vallassa itse ainakin lähdin teatterista ja Everstinnan elämän rinnastaminen natsi-Saksan nousuun ja tuhoon vaikuttaa historiallisesti mielenkiintoiselta ja ajankohtaisesti pelottavalta.

"Nyh aattelen, että natsit ei loppuhneet Hitlerin ittensä tappamisseen, vaan aina ko annethaan maholisuus, syntyvät uuet natsit ja vasistit, koska ihminen on semmonen. Toistethaan sammaa asiaa ja ootethaan erilaista lopputulosta. Meissä jokhaisessa asuvat rakhauen ja laupeuentyöt rinnatusten julmuuen, syämettömyyen ja piittaamattomuuen kanssa."

Helsingin Kaupunginteatteri – Everstinna – Kuvassa Heidi Herala – Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Lisätietoa näytelmästä löydät Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täällä. Kyseessä on intiimi teos, jossa kannattaa varautua hyvin raakoihin teemoihin. Sama intiimi tunnelma tekee tästä suuresta tarinasta myös hyvin tunnerikkaan. Se Heralan villi ja vahva roolisuoritus yhdistettynä Liksomin fyysisesti ravistelevaan tekstiin on kuitenkin vahvin syy nähdä tämä näytelmä. Tämä on sellaista sanan muuntumista lihaksi, mistä on ihan vähän syntistä nauttia.

"Mie kasusuin täytheen ikhään, semmoseksi vallasnaiseksi, paljon nähneeksi naarasuroshirveksi, mistä mulla ei ollu ollu minkhäänlaista aavistusta etes. Luulin aina, että olen etikkaisessa veessä leijuva rahkasammallautta tai jonkunlainen lehmä luontheeltani, mutta mie kasvoinki komeaksi sarvipääksi, joka kattoo jokhaista vastaantulijaa semmosilla silmilä, että tämän syän meinaa pysähtyä."


Dramatisointi ja ohjaus Susanna Airaksinen
Lavastus ja puvut Vilma Mattila
Valosuunnittelu Vesa Ellilä
Äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä
Naamiointi ja kampaukset Aino Hyttinen
Dramaturgi Merja Turunen
Kuva Robert Seger / Helsingin Kaupunginteatteri

Rooleissa
Heidi Herala


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.