sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Alina - Kansallisteatteri


Anna Valpuri. Kuva Mitro Härkönen

Kansallisteatterin Omapohja toimi tällä kertaa ensimmäisenä näyttämönä minulle kun teattereiden syyskausi pärähtää käyntiin. Ajattelin, että vähän yli tunnin mittainen Alina toimii hienosti kevyenä aloituksena tulevalle, mutta lyhyeen aikaan mahtui kokonainen maailma, joka ei tosiaan ollut aina niin kevyt.

Alina on Elli Salon käsikirjoittama näytelmä kahden sisaruksen suhteesta, päihderiippuvuudesta ja siitä miten empatia voi olla myös tuhoisaa. Anna Valpurin esittämä Alina ja Pyry Nikkilän esittämä Emil ovat sisaruksia, joilla on selvästi syvä ja aito side, mutta Emilin riippuvuus tuo suhteeseen sitä julmuutta, surua ja turhautumista, mikä on turhan monelle tuttua tosielämästä.

Valpuri ja Nikkilä esittävät sisarusten välisen suhteen melko vähäeleisesti ja realistisesti. Vähäeleisyyden katkaisee väkivaltaisestikin Emilin ratkeamiset. Näyttämö on hiljainen ja puhtaan valkoisessa minimaalisuudessaan rauhallinen. Sitten näyttelijät laukaisevat itsensä paniikin, veren ja riidan maailmaan niin, että koko katsomo silminnähden säpsähtää.

Pyry Nikkilä ja Anna Valpuri. Kuva Mitro Härkönen

Valpuri antaa kuvan yltiöpositiivisesta naisesta, jolle tämä onnistuu kuitenkin luomaan herkän ja myrskyisän sisäpuolen. Ihan Winter Soldierin näköinen Nikkilä esittää veljeä kuin jo antautuneena addiktion voimalle. Tämä janoaa sitä menneisyyttä, jota sisko edustaa, mutta ei jaksa taistella sen puolesta, että eläisi sitä todellisuutta nykyajassa.

Pirjo Lonka näyttelee Alinassa useita eri hahmoja. Pidän mielenkiintoisena miten tämän roolit olisi voinut oikeastaan kirjoittaa tarinaan niin, että näyttämölle ei olisi tarvinnut edes tuoda näyttelijää. Mutta Alina ja Emil tarvitsivat todistajan. Jonkun, joka edustaa sitä ulkopuolista.

Parhaiten tämä tulee esiin poliisin roolissa. Olen joskus katsonut Poliisit -ohjelmaa televisiosta ja miettinyt miten yksipuolisen kuvan siitä saa. Poliisi esitetään kaikkitietävänä holhoajana, joka näennäisen hyväntahtoisesti naureskelee "laitapuolen kulkijoille", ehkä välillä hellästi moralisoiden niitä "tuommoisia ihmisiä".

Tämä näytelmä olisi jotain minkä toivoisin esimerkiksi juuri poliisin ammatissa toimivien näkevän. Se mitä asuntoon tultaessa soiton jälkeen nähdään, on vain pieni osa kaikkea mitä ihmisten välillä on olemassa. Lonka on näytelmässä poliisi, joka näkee vain ne pahimmat hetket, yrittää antaa latteita neuvoja ja poistuu.

Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka. Kuva Mitro Härkönen

Ennen näytelmää Elli Salo puhui siitä mitä teatteri voi tarjota näin tosi-tv:n aikana. Muun muassa komedian ja viihteen ero tuli esiin. Alinassa komedia on katkeraa, mutta niin tarpeellista. Kun tarpeeksi moni asia menee pieleen, niin meissä tuntuu olevan jotain sisäänrakennettua, joka näkee tilanteen ulkopuolelta ja nauraa sille.

Tärkeimpänä teatterin ansiona pidän kuitenkin sitä mistä Salo puhui leikkinä. Televisiossa asiat näytetään, mutta teatterissa ne leikitään. "Tää ois niinkuin tässä ja se tulis sieltä". "Nää niinkuin juttelis ja sit lähtis tonne". Siinä heijastellaan todellisuutta. Ohjaaja Riikka Oksanen sanoo:

"Päämääränämme on ollut tehdä esityksestä tila, jossa katsoja voi peilata näytelmän maailmaan omia tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Rakentaa ikään kuin projektiopinta, johon katsoja voi piirtää esitystä seuratessaan itse oman tarinansa haluamallaan tavalla."


RooleissaPirjo Lonka, Pyry Nikkilä ja Anna ValpuriOhjausRiikka OksanenSkenografiaAuli TurtiainenValo- ja videosuunnitteluVille VirtanenÄänisuunnitteluHarri KejonenNaamioinnin konsultointiJari Kettunen


Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.