sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Emmi Valve - Armo




Emmi Valveen Armo on sarjakuva, jossa omakohtaisten kokemusten kautta on luotu pieni ikkuna masennuksen ja ahdistuksen valtaamaan elämään. Teoksen luettuani en osannut kirjoittaa siitä heti mitään. Tarvitsin aikaa päästäkseni siitä edes hitusen irti.

Emmi Valve (1984) on Porvoolainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja, jonka esikoisteos Sit kun sun naama räjähtää ilmestyi 2013. Uusi teos, Armo, ilmestyi 2017 ja nousi heti yhdeksi suosituimmaksi suomalaiseksi sarjakuvaksi viime vuodelta.

Armo on raadollinen, rehellinen ja synkkyydessäänkin upean näköinen teos. Sen sivuilta voi nähdä, että Valve ei ole pahemmin säästellyt itseään vaan vuodattanut hyvin kipeitä asioita ihmisten luettavaksi, ajateltavaksi ja varmasti monella myös arvosteltavaksi.


Kun mielenterveyden järkkymisestä kirjoittaa, sitä usein altistaa itsensä kritiikille, joka kumpuaa jostain sieltä pahimmista internetin syövereistä. Kun sarjakuvassa puhutaan kokemuksista kiusaamisesta ja väkivallasta, niin tuntuu jo valmiiksi pahalta se ilkeys mikä julkiseen keskusteluun on tullut normaaliksi.

Armon julkistustilaisuudessa Vanhan Porvoon viihtyisässä kellarikahvilassa Valve näyttäytyi kuitenkin hyvin itsevarman oloisena. Tämä kertoi olleensa iloinen sarjakuvan positiivisesta vastaanotosta ja itse iloitsin, että pääsin kerrankin julkkareihin kotikaupungissani. Porvoo onkin esimerkiksi Å-festin myötä profiloitunut jo jonkinlaiseksi sarjakuvakaupungiksi. Löytyypä täältä myös Emmi Valveen ja Pertti Jarlan luotsaama galleria Kreutz.

Emmi Valve

Armon tarina käy läpi Valveen matkaa aikuisuuteen masennuksen kourissa. Täyteen maalatut sivut kuvaavat sielunmaisemaa, jossa ihminen joutuu vaeltamaan raskaassa suossa. Painajaisia, väkivaltaa, itsetuhoisuutta ja etenkin oman itsensä näkemistä epäkelpona.


On raastavaa nähdä miten toiselle ihmiselle tulee itsestä se pahin vihollisensa. Siksi tunsin lähes syyllisyyttä siitä miten kauniina pidin Valveen tapaa kuvata tilaansa visuaalisesti. Mutta se on ok. On mielestäni ok myös nauraa joskus tätä lukiessa. Valveen huumori on salakavalaa, mutta tarkkaa.

Tässä teoksessa teksti ja kuva ovat harvinaisen upeassa harmoniassa. Kumpikin toimisi yksinään, mutta lopputulos on nyt tosiaan enemmän kuin osiensa summa. Sänkyyn jumiutumista ei vain näytetä vaan se tuntuu. Tätä on kuitenkin mahdotonta yrittää kuvailla vaan teos täytyy kokea itse.


Kuvaukset avun hakemisesta saivat välillä vihan nousemaan pintaan. Tässäkin on teos, jonka toivoisin mahdollisimman usean mielenterveyspuolen ammattilaisen lukevan. Leimaantumisen pelko, vähättely ja byrokratin läpitunkemattomuus ovat todellisia ongelmia, joista moni ei kehtaa tai jaksa valittaa.

En halua spoilata tarinasta mitään, mutta lopulta ne pienet valonpilkahdukset olivat kuitenkin kaivattu ja myös tavallaan yhteensitova osa tarinaa. Sitä kaipaa tarinoihin masennuksesta. Perinteista tarinakaarta, jossa sairastutaan, podetaan tuskaa ja sitten parannutaan. Todellisuus ei tätä kuitenkaan aina tarjoa ja pidän myös Armossa siitä miten avoimeksi se tarinansa lopulta jättää.

Olen lukenut viime vuosina useita tarinoita masennuksesta. Esimerkiksi Pauliina Vanhatalon kirjasta Keskivaikea vuosi, Matt Haigin kirjasta Syitä pysytellä hengissä ja Anni Saastamoisen kirjasta Depressiopäiväkirjat. Masennusta kokemuksena ei voi lähteä arvottamaan, mutta lukijana Armo oli minulle lukemistani kuvauksista rankin. Ei ehkä henkilökohtaisesti samaistuttavin, mutta silti se joka voimakkaimmin laukaisi kaikki inhimilliset tunteeni sympatiaan.

Armo kannattaa lukea jos haluaa saada jonkinlaisen välähdyksen siihen miltä masennus tuntuu ja miten vaikeaa siihen on saada apua. Itse suosittelen lukemista jo sen takia, että kun pohdin mistä sivuista haluaisin ottaa kuvia, niin periaatteessa ihan jokainen aukeama puhutteli. Jokainen sivu tarjosi jonkin oivalluksen joko tarinallisesti, tiedollisesti tai taiteellisesti. Tämä on mielestäni suhteellisen harvinaista missä tahansa teoksessa.


Emmi Valve, 2017, Armo, Asema kustannus, arvostelukappale


Käy seuraamassa Lukupinoa myös näissä:



9 kommenttia:

  1. Sarjakuvaromaanit ovat jääneet minulle täysin vieraaksi kirjallisuuden lajiksi. Tässä olisi kuviesi perusteella ainakin tosi komeaa sarjakuvataidetta.

    VastaaPoista
  2. Olen jälleen kerran hyvilläni, että aiheesta kirjoitetaan, sillä masennus on sairaus, jota ihmisten on mielestäni vaikea ymmärtää. Ehkä tällaiset teokset parantavat tilannetta.
    En oikeastaan lue ollenkaan sarjakuvaromaaneja. Siinäkin pitäisi petrata. On niin paljon luettavaa...

    VastaaPoista
  3. Hienoa tosiaan, että masennusta ja yleensä mielenterveysongelmia käsitellään. Sarjakuvaromaanimuoto kiinnostaa minua kovasti, joten aion ehdottomasti tämän visuaalisen romaanin lukea kunhan joskus saan käsiini.

    VastaaPoista
  4. En lue juuri lainkaan sarjakuvaromaaneja, mutta olen silti mielissäni, että niitä on olemassa - myös tällaisista vaikeista aiheista.

    VastaaPoista
  5. Panin tämän merkille, kun jossain näin ilmoituksen julkkareista. Sittemmin oli Armo päässyt ihan unohtumaan, mutta nyt kiitos sinun Simo teen tästä sarjiksesta heti varauksen. Nuo kuvat! Siis nuo kuvat!!!!

    VastaaPoista
  6. Minäkään en yleensä pahemmin lue sarjakuvia (satunnaisia Asterixeja lukuunottamatta). Ehkä pitäisi tutustua enemmän, sillä taidelajina se on varmasti kiinnostava. Tosin taidan aloittaa jostain ehkä vähän helpommasta ja kevyemmästä.
    Tärkeää asiaa toki ja hyvä, että näitä luetaan. Minä vaan jotenkin kaipaan nyt tähän kiireeseen jotain piristävää.

    VastaaPoista
  7. Onpa todella hienon näköinen kuvitus! Varmasti rankka, ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Kiinnostavaa, että Porvoossa on vahva sarjakuvaskene, sitä en tiennytkään. On hienoa kun ihmisten innostus ja luovuus kerääntyy yhteen ja ruokkii lisää inspiraatiota.

    VastaaPoista
  8. Minua odottaa tämä tuossa pöydällä, jännittää ja kiinnostaa ja vähän pelottaakin. Kuvat näyttävät jo lyhyellä selailulla todella kokonaisvaltaisilta. Kehuja olen kuullut tästä useaan otteeseen, kirjoittamasi perusteella ovat oikein ansaittuja. Ehkäpä ensi viikolla saan jo tähän tartuttua.

    VastaaPoista
  9. Rankkaa, rankkaa, mutta onpa hienon näköisesti kuvattu. Kuten totesit, tämän toivoisi löytävän monen ammattilaisen lukemistoon.
    Voisit pitää myös Tarita Ikosen juuri julkaistusta runoteoksesta Kylmyyden monologi. Hän avaa kiusatun sielun todella hienosti.

    VastaaPoista

Kiitos kaikille kommentoijille.