perjantai 30. kesäkuuta 2017

Jenna Kostet - Pikimusta, sysipimeä




Pikimusta, sysipimeä on Jenna Kostetin kolmas romaani, jossa aiempien tavoin liikutaan Suomen historiassa, mausteena ripaus maagista realismia. Robustos -kustannuksen kirja veti puoleensa jo hienolla kannellaan ja luvassa olikin juuri sopiva kirja kesälukemiseksi.

Jenna Kostet kirjoittaa suomalaisesta luonnosta hyvin elävällä tavalla ja tarina vie mukanaan käsinkosketeltavan ja tumman metsän keskelle. Metsässä sijaitsee talo, jossa vieraillaan vuoroin 40-luvulla ja vuoroin nykyajassa.

Jenna Kostet. Kuva: Twitter

Auran äiti on perinyt perheensä talon, johon ei kuitenkaan itse halua syystä tai toisesta astua jalallakaan. Aura taas tuntee outoa vetoa vanhaa taloa kohtaan ja päätyy kamppailemaan poikaystävänsä kanssa, joka katsoo näiden elämän kuuluvan Helsinkiin korven sijasta.

Auran isoäiti Esteri asutti taloaan 40-luvulla yksin. Tämän mies lähti Hämeen Ilvesdivisioonan mukaan sotimaan Neuvostoliittoa vastaan ja Esteri jäi yksin huolehtimaan muutamasta eläimestä ja talosta.

"Illalla pimeä tulee varhain. Se hiipii metsästä, puiden harmaiden runkojen joukosta ja ottaa tuvan syliinsä. Sytyttelen kynttilät, väännän öljylamppuihin liekit ja laitan hellan alle valkean, joka loistaa punaisena hehkuna lieden luukkujen raoista. Savu pakkaa sisälle aina, kun taivas on liian lähellä ja painaa pakkasesta raskaan ilmamassan tuvan seiniä myöten niin, että satan melkein tuntea sen painon omassa kehossani."

Kahdessa ajassa kulkiessa lukijalle paljastetaan aina vain enemmän menneisyyden salaisuuksia. Esteri tuntui jäävän yhä tiiviimmin talolle niin, ettei tätä pahemmin edes nähty enää kylällä. Kaikki tarvittava löytyi metsästä ja muu elämä oli Esterille lähinnä häiriö. Lukijalle vihjataankin metsän kätkevän sisäänsä myös salaisuuksia. Tähän liittyy ainakin susi, joka tuntuu alituisesti seuraavaan Esteriä jostain pimeydestä.

"Yhä useammin käännän katseeni kohti metsää. Odotus on sisälläni niin kuin lintu, joka räpistelee päästäkseen lentoon, jonnekin pois, vapauteen. Se lepattaa rintakehässäni, salpaa hengitykseni ja tekee oloni niin vaikeaksi, että tahtoisin juosta. Metsän tuoksu tuntuu jokaisella hengenvedolla. Kun katselen tuvasta ulos, näen metsän täynnä varjoja ja kuvittelen sinne olentoja, joita ei ole olemassa. En pysty uskottelemaan itselleni, että en kaipaisi, sillä kaipaus on niin suuri, että sitä pystyy käsin koskettamaan, silittämään sen turkkia niin kuin eläintä."

Kostetin tyyli on soljuvaa ja sekä Auran että Esterin hyvin erilaisiin maailmoihin uppoaa vuoronperää helposti mukaan. Tarina olisi voinut liikkua mihin suuntaan tahansa ja oikeastaan koko kirjan genreä oli vaikea arvioida vielä edes puolivälin kohdilla. En tiennyt tuleeko vastaan jotain maagista vai traagista, mutta lopputulos viehätti minua. Täytyy myöntää, että oletin tarinan kulkevan johonkin täysin eri suuntaan.

Se luonto iski kirjasta ehkä voimakkaimmin. Metsän kylmyys, soiden kosteus ja jotenkin hyvin suomalainen maisema ovat taidokkaasti luotu ja tämä tekee mielestäni kirjan loistavaksi vaikka mökkikirjaksi. Tässä on kantta myöten tyylikäs kokonaisuus jonka voima löytyy luonnosta, yllättävästä tarinasta ja etenkin vahvoista naishahmoista.



Jenna Kostet, 2017, Pikimusta, sysipimeä, Robustos, arvostelukappale



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.