31.8.2015

Freddy Kruegerin iskä 1939 - 2015






Ollessani ala-asteella kulttuurinen makuni oli hieman... erilainen. Minuakin kiinnostivat mutantti kilpikonnat, Tähtien Sota ja muut ikäisteni suosikit, mutta koulun jälkeen pyöräilin usein paikalliseen divariin jonne tuli aina silloin tällöin Fangoria-lehtiä, yöjuttuja ja muuta "kahden pennin kauhua". Erilaisia kauhuleffoja hankin käsiini vaikka mitä ihmeellisiä reittejä. Siihen aikaan tiettyjä leffoja ei saanut Suomeen tuoda lainkaan, joten yhden pölyisen VHS-kasetin saamiseksi saattoi joutua tekemään paljon salapoliisityötä. Mikään ei tullut helpolla ja ehkä siksi niitä kokemuksia arvostaakin näin jälkeenpäin aivan eri tavalla.

28.8.2015

Helsingin sarjakuvafestivaalit 2015


© Helsingin sarjakuvafestivaalit, Petteri Tikkanen


Piipahdin Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla tänään. Tällä kertaa ei ollut omaa lehteä myytävänä tai minkäänlaisia suunnitelmia ohjelman suhteen. Kävin vain tunnustelemassa paikan henkeä ja pakenin festivaalitentan sisälle sadetta. Itse festivaali ei ollut vielä alkanut, mutta onneksi näytän niin sarjisnörtiltä, että minut varmaan oletettiin henkilökunnaksi ja pääsin rauhassa tutustumaan pöytien tarjontaan.

Tunnelma oli jotenkin lämmin. Ihmiset kirjaimellisesti pakenivat ulkomaailmaa sateelta sarjakuvien maailmaan ja kaikilla tuntui olevan melko kiireetöntä ja hauskaa. Kahvi oli vahvaa ja hyvää ja sain juoda sen kaikessa rauhassa seuraten erilaisten pöytien kasaamista festivaalikuntoon.

Ihmisiä valui pikkuhiljaa sisään ja ohjelmaa viriteltiin käyntiin. Ruokakojusta alkoi leijua mahtavia tuoksuja. Emmi Valveen kuulin jonkin palkinnon voittavan, mutta itse taiteilijaa en nähnyt. Paljon mielenkiintoista katseenvangitsijaa tuli pöydissä vastaan. Mielenkiintoisia uusia sarjistuttavuuksia, joita on liian lukuisia siihen, että alkaisin niistä listaa väsäämään. Mitään en edes ostanut.


 

Pohdin miten verrattain pientä sarjakuvan kenttä Suomessa on. Sarjakuvat muuttuvat, mutta tekijät tuntuvat olevan aina vain tuttuja. Toki sieltä tulokkaitakin aina löytyy, mutta on häkellyttävää miten helppo on tunnistaa ne suomalaisen pienkustannuksen vakionimet, vaikka suomalainen sarjakuva on hävettävän pienelle huomiolle itselläni jäänyt.

Samoin suomalainen sarjakuva ja suomalainen sarjakuvafestivaali tuntuu olevan jotain, mikä kuuluu automaattisesti hienon taiteen kenttään. Enää ei kuule kenenkään julistavan kuinka "sarjakuvakin on taidetta", vaan tämä on eräänlainen itsestäänselvyys. Tottakai se on taidetta.


Mutta onko kaiken oltava edes sarjisfestivaaleilla mitattavissa taiteen mittareilla? Todella populaarikulttuuriin kuuluvien Marvelin ja DC:n supersankarit olivat festareilla melko sivuroolissa verraten stereotyyppiseen kuvaan "sarjisnörteistä". Yhtäkään Spidermania tai Wonder Womania ei todellakaan odottaisi näillä festareilla vastaan kävelevän. Tänne jos pukeutuisi, niin joku kysyisi oletko cosplayn harrastaja. "En, vaan Batman."



En voi suomalaista sarjakuvakulttuuria varsinaisesta nurkkakuntaisuudesta syyttää. Maailma on pieni, mutta avoin kaikille. On hienoa, että sarjakuva hyväksytään taiteena, mutta taide voi löytää muotoja myös populaarimman maailman myötä. Sarjakuva on sekä taidetta että todella kaupallista supersankarihöttöä ja näiden kahden maailman ei tarvitse olla vihollisia keskenään. Olisi hienoa jos Suomenkin kokoisessa maassa voisi ihastella vaikka Sideshown patsaita ja Tiitu Takalon sarjiksia vierekkäin.




Messut jatkuvat vielä viikonlopun 28. - 30. elokuuta 2015. Törkeen kiva tapahtuma, joka on jatkunut jo kolme vuosikymmentä. Mene paikalle jos pääset. Lasipalatsilla. Iso teltta. Hankala missata.






Täältä voit lukea juttuni Porvoon Sarjisfestareilta vuoden alusta.


23.8.2015

Klassikko - Jokaisen miehen tyylikirja






Muoti on aina ollut sosiologisesti mielenkiintoinen kohde. Se muuttuu ajan mukana sosiaalisten sääntöjen ja sattumien muovaamana. Georg Simmel muun muassa kirjoitti siitä Muodin filosofiassaan. Ville Raivio kuitenkin ilmoittaa jo esipuheessaan, että muoti ei häntä kiinnosta. Häntä ei kiinnosta muutos vaan pysyvyys. Toisin sanoen klassikot, jotka ovat erehdysten ja oivallusten läpi jääneet elämään miesten tyyliin. Uusi muoti taas saa Raiviolta jonkin verran kritiikkiä:

"Nyt maksamme vaatteiden ideoimisesta, hienoista liikkeistä kaupunkien keskustassa, massiivisista mainoskampanjoista sekä kalliista muotinäytöksistä - siis kaikesta muusta paitsi kankaasta, leikkaamisesta, muotoilusta ja yksilöllisyydestä. Valmistuksen ja materiaalien sijasta suurin osa vaatteen hinnasta on kaikkea muuta kuin itse vaatetta. Tämä on aikamme kuva, eikä se ole kaunis."




Ville Raivion nimi oli itselleni jo tuttu tämän nettisivujen, keikari.com, kautta. Jos jokin tyyliongelma on askarruttanut, niin tämä on aina ollut ensimmäinen osoite, jonka puoleen kääntyä. Vähintään sivujen vilkkaiden keskustelujen kautta on tietoa hihan pituuksista tai oikeista solmiovalinnoista yleensä löytynyt.

Siksi havahduin välittömästi kun kuulin Raivion kirjoittaneen viimein miesten tyylistä kirjan. Kun sain sen käsiini, oli se juuri sellainen kun odotin. Nimi Klassikko on loistava ja koska aihepiiriniä on tyyli, on asianmukaista, että myös kirjan ulkoasu itsessään näyttää hyvältä ja tyylikkäältä. Kirja on hyvin jäsennelty helposti sisäistettäviin osiin ja sisältää tarpeeksi kuvia. Etenkin kannen kuva on erityisen onnistunut mielestäni. Kirja on kuitenkin myös muuta kuin nätti ulkoasu.

Kirja esittelee kattavasti erilaiset miesten pukeutumiseen liittyvät historiallliset käänteet. Osansa saavat niin housut, paidat kuin erilaiset puvutkin sekä asusteet. Yllättävän paljon uutta tietoa voi näiden historioista saada. Teksti on paikoin kuin tyylin sosiologiaa ja muutenkin Raivion tapa puhua vaatteistaa huokuu asiantuntemusta ja auktoriteettia vaikka kyseessä on verrattain nuori mies.

Erityisesti "Raivion maksiimit" nousivat kirjasta kivana yksityiskohtana. Siinä tämä tiivistää vuosien kirjoituksensa muutamamiin ohjeisiin, joita noudattamalla on jo matkalla tyylitietoiseksi mieheksi. Maksiimit käsittävät muun muassa vaatteiden hoitoon, materiaalien valintaan, yhdistelmien valintaan, istuvuuteen ja mittasuhteisiin liittyviä ohjeita.

Windsorin herttua sai suuren roolin tyyli-ikonina kirjassa.
Kirjasta selviää myös miten esimerkiksi eroavat toisistaan brittiläinen, amerikkalainen tai italialainen tyyli, millainen historiallinen kehitys erialaisilla puvuilla on ollut tai miten asusteet vaikuttavat pukukokonaisuuteen.

Tyyli-ikonit James Bondista Windsorin herttuaan saivat kirjassa huomiota hyvän pukeutumisen lähettiläinä. Samalla tulee selväksi, että hyvässä pukeutumisessa on paljon eri tasoja. Jo vähäisellä vaivalle on mahdollista löytää muutama klassikko vaatekaappiinsa, mutta todellinen perehtyminen ja harrastuneisuus vaatteiden ja tyylin suhteen vaati jonkin verran rahaa ja sitäkin enemmän tietoa.

Kirjassa ei kerrota mittatilauspuvuista ja räätäleiden välttämättömyydestä pukeutumisessa, mutta tuodaan esiin miten hyvä pukeutuminen liittyy oman persoonan esille tuomiseen historiallisessa kontekstissa ja silkka marssi lähimmän marketin miestenosastolle ei välttämättä vielä aja asiaansa jos vaatimukset itselle vähän nousevat kirjan lukemisen jälkeen.


Tämä oli inspiroiva kirja. Hyvä lisä kirjahyllyyn ja juuri klassikoiden suhteen ehdottomasti aiheen perusteos. Miesten pukeutuminen on hienovaraisten tyylivirtausten peli. Jos toisimme aikakoneella miehen arkipuvussa nykypäivään, vain suhteellisen harvat erottaisivat pukeutumisessa suuria eroja nykypukuun (vaikka tämän kirjan lukijat eivät siihen joukkoon ehkä kuuluisikaan). Naisten pukeutumisessa taas on tapahtunut huomattavasti suurempia mullistuksia ja sadan vuoden takainen arkipuku erottuisi selkeästi katukuvasta.

Vaikka tyylillisesti meitä löytyy nykyään joka lähtöön eikä esimerkiksi sukupuoli enää niin määrittele pukeutumista, niin on näissä klassikoissa jotain tajuttoman puoleensavetävää. Pieni määrä materialismia ja hedonistista mielihyvää pukeutumisesta vielä sallittakoon.
Raivio kirjoittaa:

"Koska kauneus on katsojassa, se ei tarvitse muita perusteluja kuin itsensä. Näiden ylevien tavoitteiden vaarana on ajautua katsomaan vain pintaa ja tulkitsemaan ihmisiä ensivaikutelman perusteella. Karikot välttää kun muistaa kaiken tavaran olevan lainaa vain. Me emme ole tavaramme. vaan tavarat ovat heijastus ajautuksistamme fyysisen muodossa. Samoin emme ole vaatteemme, vaan ne ovat näkemyksemme itsestämme." 



Klassikko, Jokaisen miehen tyylikirja, 2015, Ville Raivio, Tammi, arvostelukappale

18.8.2015

Lukupinon koomikot osa 2: Mindy Kaling




 Mindy Kaling (Vera Mindy Chokalingam, 1979) nousi varmasti monen tietoisuuteen The Officen uuden version myötä. Kaling toimi sarjassa käsikirjoittajana, tuottajana ja ohjaajanakin ja puolivahingossa tälle tehty pieni rooli, Kelly Kapoor, kasvoi todella suosituksi katsojien keskuudessa. Sittemmin tämä on tehnyt muun muassa omaa sarjaa nimeltä The Mindy Project, esiintynyt elokuvissa ja kirjoittanut pari kirjaakin. Näistä kuitenkin nyt keskityn lähinnä yhteen kirjaan.



Is Everyone Hanging Out Without Me? on Kalingin omaelämäkerrallinen teos vuodelta 2011. Koska Kalingilla on niin omaperäinen ulosanti ja ääni ja koska tämä itse lukee kirjansa äänikirjaversion. Suosittelen taas sitä formaattia, kuten niin monen muunkin koomikon kohdalla. Jostain syystä Kaling voisi lukea vaikka lukion matikankirjaa ja se olisi mielestäni hulvatonta.

“This book will take you two days to read. Did you even see the cover? It’s mostly pink. If you’re reading this book every night for months, something is not right.”

 Kalingin huumori välittyy tämän tarktoituksellisen tyttömäisen persoonan kautta, jonka läpi kaikki suodattuu hieman liioiteltuna.Vaikka Kalingia ei voi ehkä varsinaisesti feministiseksi koomikoksi sanoa, niin tuo tämä komiikassaan nerokkaasti esiin niitä ennakko-oletuksia, joita tyttöihin ja näiden käyttäytymiseen asetetaan.

“Sometimes you just have to put on lip gloss and pretend to be psyched.” 

Kirjaa lukiessa saa jatkuvasti elämyksiä, että tietää täsmälleen mistä Kaling puhuu. Tämä osaa, hyvien koomikoiden tavoin, löytää elämästä ne pienet tekijät, jotka määrittelevät meitä. Sitten ottaa ne käsittelyyn, paloittella, silpoa ja laittaa kirjan sivuille. Välillä joutuu palaamaan takaisinpäin ja lukea, että sanoiko se oikeasti sitä mitä luulin...


“You should know I disagree with a lot of traditional advice. For instance, they say the best revenge is living well. I say it’s acid in the face—who will love them now?”

Kirjassa käsitellään monia osia Kalingin elämästä. Lapsuudesta ja nuoruudesta ja työstä näyttelijänä ja käsikirjoittajana. Muun muassa Officen ajat näyttäytyvät aivan uudessa valossa lukijalle Kalingin muisteloiden myötä. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kurkistus Kalingin pään sisään. Ja se on outo maailma. New York Timesin kansibuffaus osuu kohdalleen Mindy Kaling on tosiaan kuin Tina Feyn cool pikkusisko.

On mielenkiintoista seurata miten Kalingin ura kehittyy jatkossa. Keskittyykö tämä esimerkiksi enemmän kirjoittamiseen vai näyttelemiseen? Suuri yleisö on jo ainakin Kalingin löytänyt. Matka on ollut pitkä Ben Affleck-imitaattorista (pitkä tarina) yhdeksi tunnustetuimmista koomikoista.

Samoin syyskuussa ilmestyvää Why not me?-kirjaa odottelen innolla!



Lukupinon koomikot osa 1, Billy Crystal lueattavissa täällä.

Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns), 2011, Mindy Kaling, Three Rivers Press

16.8.2015

Neidonhius





Mihail Šiškinin nimi tuli minulle tutuksi Helsinki Litin myötä, jossa tämä oli juttelemassa Sofi Oksasen kanssa kirjastaan Neidonhius. Šiškinin osallistuminen Helsingin kirjamessuille oli vielä ennen Litiä epäselvää, mutta nyt tämä on kuitenkin varmistunut yhdeksi vieraista. Jo tämän takia halusin päästä pian Neidonhiuksen kimppuun. Halusin päästä nopeasti sisään siihen kuuluisaan venäläiseen kirjallisuuteen, joka kirjamessuilla tänä vuonna on aiheena. Sain jotain aivan erilaista kuin olin odottanut.

Neidonhiuksen tarina ja koko olemus saattaa vaikuttaa lukijalle absurdilta. Kuin siinä ei oikeastaan olisi varsinaista tarinaa lainkaan. Onkin turha etsiä tekstistä kiintopisteitä mihinkään lineaariseen ja selkeään juonikuvioon ja mieluummin antaa tekstin vain valua läpi tajunnan. Šiškin tekee selkeästi jonkinlaista tutkimusmatkaa ja etsii tekstinsä avulla jotakin mitä on hankala pukea sanoiksi. Tarina on eräänlaista tajunnanvirtaa, tai kuten eräässä blogissa hienosti sanottiin, kyseessä on ennemminkin tajunnankoski.

Lukiessa piirtyy mieleen tarina, joka on mieluumminkin sävelletty kuin kirjoitettu. Šiškin viittaa tekstissään moniin eri kirjallisiin lähteisiin aina antiikin myyteistä asti ja leikittelee kielellä ja mielikuvilla enemmän kuin "suoran" tarinan ehdoilla voisi ikinä tehdä. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinaisesti runoutta tai normaalia proosaa, joten pakko tätä kai on jonkilaiseksi tekstisäveltämiseksi kutsua.

Mihail Šiškin, 2006
Tarinan keskiössä on Sveitsissä toimiva venäläinen tulkki. Tämä kuulee joskus järkyttäviäkin tarinoita elämästä ja kuolemasta. Tulkin rooli kirjassa jää kuitenkin hämäräksi. En tiedä kuka hän on tai mitä hän yrittää pohdinnallaan saavuttaa. Eikä minun selvästi ole tarkoituskaan.

Välillä pääsemme lukemaan nuoren venäläisen laulajan, Izabellan, päiväkirjaa. Jostain syystä nämä pätkät olivat kaiken sen kaaoksen keskellä vangitsevia. Majakka oman tajunnan aallokoissa, joihin Šiškin on lukijan heittänyt. Izabella elää läpi Venäjän 1900-luvun. Läpi orastavan ensimmäisen maailmansodan ja lukuisten ihmissuhteiden, jotka tuntuvat määrittävän tätä. Päiväkirjassa on jotain niin ihmismäistä, että hirvittää.


Lukuprosessi oli välillä kuin tervassa uimista. Välillä oli jopa laskettava kirja käsistä ja luettava pari päivää jotain aivan muuta. Ei kuitenkaan ollut kysymystäkään siitä ettenkö olisi kirjaa taas jossain vaiheessa poiminut käsiini. Vaikka lukeminen saattoi olla tervassa uimista, niin ilman palkintoja se ei tullut.

Teksti etsii koko ajan jotain. Teemana ovat vastakohdat. Rakkaus, kauneus ja elämä vastaan viha, rumuus ja kuolema. Tarinat lomittuvat tiekartaksi näiden teemojen ympärille. Kauneus ja rumuus näyttäytyvät vastavoimina, joiden voimallisuutta Šiškin tekstissä koettelee. Izabella kirjoitti päiväkirjaansa:

"Minä näen asian näin: jos jossain tämän maan päällä haavoittuneita hakataan kiväärinperillä kuoliaaksi, on välttämätöntä, että toisessa paikassa ihmiset laulavat ja iloitsevat elämästä! Ja mitä enemmän ympärillä on kuolemaa, sitä tärkeämpää on tuoda sen vastapainoksi elämää, rakkautta ja kauneutta!"

Neidonhius ilmestyi Venäjällä vuonna 2005 ja suomenkielisen laitoksen saimme tänä vuonna kääntäjä Vappu Orlovin toimesta. Voin kuvitella, että käännöstyö ei ole voinut olla helppo. Niin monitahoinen ja rankka kirja oli.

Mutta ennen kaikkea palkitseva. Se oli muodoltaan harvinaislaatuisen kaunis ja tarinoiltaan hämmentävä. Se konkreettisesti tuntui tekevän jotain aivoillesi. Jollain tapaa kirja antaa kurkistaa venäläiseen sieluun ja toimii ehdottomasti syksyn kirjamessuihin valmentavaan lukemistoon.

Šiškin on mielenkiintoinen vieras messuilla myös kriittisyydensä johdosta Venäjän hallintoa kohtaan ja etenkin Putinin toimia kohtaan Ukrainassa. Tämän mielipiteitä voi lukea muun muassa Guardianista, jossa niitä silloin tällöin julkaistaan.



 Neidonhius, (2015), Mihail Šiškin, WSOY, arvostelukappale

11.8.2015

Putinin sodat




Putinin sodat - Venäjän uuden imperialismin nousu on Hollantilaisen Marcel H. Van Herpenin tuore kirja Venäjän roolista viimeisenä maailman imperialistisena maana ja Putinin roolista sen lähihistorian sodissa.

Etenkin Tšetšenian ja Georgian sodat asetetaan laajempaan historialliseen taustaan ja pohditaan myös Venäjän erityistä historiaa naapurimaidensa suhteen. Osansa saa myös Putinin käymä "sisäinen" sota oman maansa oppositiota kohtaan ja miten tämä on onnistunut osin tukahduttamaan vastarinnan omalla takapihallaankin sekä nostamaan vanhoja patrioottisia teemoja uuteen elämään.

Kirjan on suomentanut Kimmo Pietiläinen jatkaen näin ahkeraa työtään Terra Cognitan julkaisujen parissa. Tähän väliin siis hänelle hatunnosto suomenkielisen tieteellisen kirjallisuuden monipuolistamisesta.

Kirja on tarkkaan harkittu kokonaisuus. Sitä on ilo lukea ja aiheeseen pääsee sisään melko helposti jos ainakin jonkin verran taustatietoa aiheesta jo löytyy. Vähintään ne pienet trivian pätkät jaksavat varmasti kiinnostaa vaikka taustatietoa ei löytyisikään. Tiesitkö esimerkiksi, että Georgian hallitus siirsi osan nettisivuistaan tänne Bloggeriin, jotta säästyisi Venäjän nettihyökkäyksiltä? Melko hyvää mainosta Googlelle.

Herpen etenee käsittelemissään aiheissaan järjestelmällisesti ja joka luvun jälkeen esittää laajan lähdeluettelon. Tältä löytyy myös taito tiivistää sanomansa helposti ymmärrettävään muotoon ja vasta tämän jälkeen lähtee avaamaan aiheita syvemmin.



Venäjän imperialismi on ollut hyvin erityislaatuista. Herpen jakaa tämän erityisyyden viiteen osaan. Ensinnäkin Venäjä ei valloittanut kaukaisia maita vaan rakensi imperiuminsa lähimaihin, samalle mantereelle linnoittautuen niiden sisälle. Toiseksi näiden lyhyiden välimatkojen takia oli siirtomaiden kapinat ja itsenäisyysliikkeet helppo kukistaa samantien. Kolmanneksi Venäjä ei rakentanut imperiumiaan "valmiina" valtiona vaan sen rakentaminen liittyi vahvasti itse valtion rakentamisen prosessiin. Neljänneksi imperiumin rakentaminen oli muihin maihin verrattuna hyvin järjestelmällistä ja sillä on aina ollut selkeät geopoliittiset tavoitteet suojata Venäjän rajoja. Viidenneksi dekolonisaation jaksot eivät koskaan ole ottaneet säännönmukaisia historiallisia jaksoja Venäjän historiassa eivätkä usein ole olleet lopullisia.

Viimeinen seikka onkin jotain mitä Herpen kutsuu kirjansa teesiksi. Tämä huomauttaa (ja ehkä varoittaa), että naapurien asuttaminen ja alistaminen on aina ollut Venäjällä jatkuva prosessi, jolle ei historiallista päätepistettä vielä ole ollut.

Tämä yrittää selittää Venäjän halua laajentua historiallisessa kontekstissa ja tuo myös esiin kritiikkejä tuota laajentumishalua kohtaan muun muassa filosofien kuten Montesquieun, Rousseaun ja Diderotin kautta.

Tärkeimmiksi laajentumishalun sytykkeiksi Herpel mainitsee Venäjän geopoliittisen aseman, talousjärjestelmän, laajentumiseen pyrkivän perinteen ja hallitseva eliitin, laajentumiseen pyrkivän politiikan. Laajemmin imperialismin syitä pohtiessa kirjassa sivutaan myös ns. "valkoisen miehen taakkaa", korkeampaa sivilisaatiota, kristinuskoa, panslavismia ja sosiaalidarwinismia. Samoin Putinin myöhempää kiihkokansallismielistä maailmaa käsitellään paljon. Lopuksi kuitenkin käsitellään juuri sotia joissa Putin on ollut osallisena.

Viimeisen 65 vuoden aikana Venäjä on ollut osallisena viidessä sodassa. Kylmä sota (1945 - 1989), Afganistanin sota (1979 - 1989), ensimmäinen Tšetšenian sota (1994 - 1996), toinen Tšetšenian sota (1999 - 2009) ja sota Georgian kanssa (2008). Näistä kaksi viimeistä ovat Putinin sotia ja samalla ainoita, jotka päätyivät Venäjän voittoon. Herpen käsittelee paljon syitä miksi Putin onnistui siinä missä edeltäjänsä epäonnistuivat. Venäjä ei näyttäydy kirjassa kovin positiivisessa valossa ja Herpen nostaa esiin monia epäkohtia Putinin ja aiempienkin hallintojen käyttäytymisessä naapurivaltioitaan kohtaan.

Osansa kirjassa saavat esimerkiksi Venäjän tekemät murhat ja etniset puhdistukset ja sotarikokset. Kirja on hyvin kriittinen ja suosittelen ainakin pintapuolisesti tutustumaan sen laajoihin alueisiin. Tässä blogissa pystyn tuskin kuitenkaan raapaisemaan edes sen pintaa.

Mielenkiintoinen seikka kirjassa on myös, että Herpen varoittaa siinä Venäjän mahdollisesta levittäytymistä myös Ukrainan alueelle. Kirja julkaistiin samassa kuussa kun saimme ensimmäiset uutiset Ukrainan kriisistä.



Putinin sodat - Venäjän uuden imperialismin nousu, 2015, Marcel H. Van Herpen, suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita