maanantai 19. tammikuuta 2015

Alice Munro - Dear Life







Nobel-voittaja, Man Booker Intrenational-voittaja ja niin edelleen. Alice Munron kokoelmaa Dear Life on hehkutettu enkä minäkään toki sen ansioita lähde kieltämään. Jotenkin tuntuu, että kaikki tämä hehkutus sai alitajuisesti odottamaan jotain suurta ja eeppistä lukukokemusta ja vastassa olikin hento kokoelma pieniä tarinoita. Tämä ei ole siis missään nimessä syyte vaan ihmettelyä, miten aina lankean samaan ajatusharhaan. Nobel voittajat usein tuntuvatkin olevan varovaisen hienosti rakennettuja tarinoita räjähtävien tapahtumaketjujen sijaan. Ja hieno tämä olikin.

Lukuhetki Haikon Kartanossa
Erityisesti Munron tyylistä tuli mieleeni eräs kaikkien aikojen suosikeistani eli John Cheever. Molempien tyylit ovat soljuvia ja kuvailevat tavalliselta tuntuvaa arkea pienten merkitysten vyyhteenä. Arki näyttäytyy lukijalle hyvin tuttuna. Pienet yksityiskohdat ovat merkityksellisiä ja pienet muutokset hahmojen elämässä koskettavat lukijaa arvaamattomalla tavalla.

Hyvin salakavalasti Munro onnistuu luomaan näkymättömän linkin hahmojensa ja lukijan välille. He muuttuvat käsinkosketeltavan aidoiksi ihmisiksi ja näin heidän elämästään ja kohtaloistaan oikeasti välittää. Samoin ympäristö ja erityisesti Kanadan luonto muuttuvat hyvin käsinkosketeltaviksi. Ehkä erityisesti juuri meille suomalaisille, jotka asumme hyvin samankaltaisissa maisemissa. Yritän siis tässä selittää sitä, kuinka Dear Lifen koko tunnelma on sisimmiltään pitsiohut ja puhdas tavalla, jota tosiaan on hankala kuvailla. Tarinoissa ei ole mitään turhaa vaikka niissä ei paljoa välttämättä aina tapahdukaan.

Dear life on enemmänkin maalaus, jota Munro maalaa silmien eteen kirjaa edetessä. Se on henkilökohtainen monella tapaa kirjailijalle itselleen ja koska hahmojen sielunmaisemaa avataan hyvin avoimeiksi, on lukijalla jopa pieni tirkistelijän olo tarinoissa edetessä. Etenkin viimeisissä kirjan tarinoissa Munro sanoi laittaneensa paljon itsestään likoon tarinoihin.

Jos pidät esimerkiksi Fitzgeraldista, Tšehovista, Cheeveristä tai Salingerista, niin suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Jos haluat suoraviivaisia tarinoita, joissa asiat etenevät pisteestä A, pisteeseen bensaräjähdys, niin tämä kirja ei välttämättä ole sinulle.

Tämä on kirja joka vaatii oman lukurauhansa. Parhaimman otteen tarinoista saa kun todella asettuu omaan rauhaan lukemaan. Hiljainen kahvila tai kesäinen puisto toimivat hyvänä miljöönä. Myös viinisuosituksia kirjalle kannattaa kysellä paikallisesta Alkosta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.