25.3.2018

Trubaduuri - Kansallisooppera


Kuva: Stefan Bremer 2018

Trubaduuri on Giuseppe Verdin säveltämä ooppera vuodelta 1853, josta näin juuri hämmentävän, kuvottavan ja niin upean toteutuksen Kansallisoopperan lavalla. Ohjaaja Joan Anton Rechin visio oli uskalias ja ajatuksia herättävä, mutta jätti myös tilaa alkuperäisen teoksen kauneudelle.

Giuseppe Verdi sävelsi Trubaduurista nelinäytöksisen oopperan, jossa esityksen tähdet pääsevät kukin vuorollaan eläytymään tähtihetkeensä toinen toistaan kauniimpien aarioiden parissa. Tämä ooppera onkin juuri sellainen "hittibiisien" paraati, että oopperaan tottumatonkin voi olla haltioissaan.

Ooppera perustuu Antonio García Gutiérrezin kirjoittamaan näytelmään El Trobador, jonka juoni ensikuulemalta vaikuttaa aivan liian sekavalta oopperaksi. Sitten taas harva ooppera oikeasti juoni edellä kulkee. Musiikkiahan se tarina lopulta tukee ja tästä tarinasta ei ainakaan puuttunut dramaattisia juonenkäänteitä. Jopa siinä määrin, että teosta olisi mahdollista katsoa vaikka itseensä kohdistuvana parodiana oikein tunteikkaasta oopperasta.

Elena Stikhina, Aquiles Machado. Kuva: Stefan Bremer, 2018.

Tarinassa Kreivi Luna on rakastunut hovinainen Leonoraan, mutta tämä on rakastunut Trubaduuri Manricoon. Paljastuu, että Manrico on kreivin vihollinen sisällissodassa ja nämä ajautuvat kaksintaisteluun. Manrico ei kuitenkaan pysty tappamaan Kreiviä.

Sitten koetaan suuria tunteita, väkivaltaa ja kiihkeitä rakkaudentunnustuksia. Kreivi heittää Manricon äidin roviolle, joka ei olekaan tämän äiti ja Leonora lupaa itsensä kreiville Manricon henkeä vastaan, mutta ottaa samantien myrkkyä.

Meno sakenee ja sakenee, mutta sillä ei ole väliä kun kaikki juonenkäänteet ovat vain omia kohtauksiaan luomaan aarioille mahdollisimman dramaattiset puitteet. Lopulta Kreivi tappaa Manricon, mutta paljastuukin, että näin Kreivi tappoi oman veljensä. Niin suurenmoisen suureellista.

Elena Stikhina, Elli Vallinoja. Kuva: Stefan Bremer, 2018.

Ooppera rymyää lavalta melkoisella voimalla ja sen tähdet loistavat niin luonnollisen oloisesti. Ihailen sitä karismaa mitä esimerkiksi Leonoraa ja Trubaduuria esittäviltä Elena Stikhinalta ja Aquiles Machadolta löytyy. Myös Sari Nordqvist Azucenana sai kylmät väreet nousemaan useita kertoja. Se ääni jäytää sieluun asti. Patrik Fournillierin johtama orkesteri ja Kansallisoopperan kuoro ovat jotain mitä vilpittömästi suosittelen kokemaan. Tässä irtautuu ihan johonkin muuhun maailmaan.

Joan Anton Rechi lähti toteuttamaan Trubaduuria persoonallisella tavalla. Tämä inspiroitui Fransisco de Goyan etsaussarjasta, jossa tämä kuvaa Espanjan itsenäissyysotaa 1800-luvun alusta. Samoja maisemia kuin mihin Rechtin Trubaduurin tarina sijoittuu. Recht sijoitti Goyan tarkkailemaan tapahtumia näyttämölle ja teki lavasta kuin jättimäisen maalauskankaan missä Goyan luomat groteskit kuvat elävät modernin videotaiteen keinoin.

Francisco Goya The Disasters of War Museo del Prado Plate

Lopputulos on visuaalisesti henkeäsalpaava. Pidän siitä miten joskus teatterissa ja oopperassakin rakennetaan isoja maailmoja suhteellisen pienin keinoin. Nyt on tehty suurta suurin keinoin vaikka varsinaisia lavasteita ei paljoa ole. Goyan kuvat muuttuvat välillä hienovaraisiksi animaatioiksi ja luovat aarioiden kanssa aivan uudenlaisen elämyksen. Historiallinen maalaustaide ja ooppera ikään kuin yhdistyvät nyt modernein keinoin ja tulos on saumaton. Etenkin yhdessä Mercè Paloman puvustuksen ja Albert Fauran valaistuksen kera.

Goyan maalaus rapistui näyttävästi katsojien silmien edessä. Kuva: Stefan Bremer, 2018.

Trubaduuri ei kaikessa kauneudessakaan ollut kuitenkaan ihan helpoin ooppera katsoa. Goyan kuvasto ja tarina itsessään ovat väkivaltaisia ja tämä korostui entisestään lavalla näytettävissä tapahtumissa. Ooppera alkoi kuvauksella raiskauksesta, joka osaa yleisöstä silminnähden järkytti. Samoin Azucenan pahoinpitely ihmisjoukon käsissä yltyi veriseksi mässäilyksi, joka kuitenkin toi sodan järjettömyyden käsinkosketeltavaksi.

Sodan järjettömyys olikin teoksen kantavia teemoja ja tarinaa oli hankala seurata ajattelematta Suomen omaa sadan vuoden takaista sisällissotaa. Verdin musiikki ja Goyan maalaukset muistuttivat miten lähellä kulttuurit ovat toisiaan. Miten mielettömiä ja väkivaltaisia kuvastoja toistuu samankaltaisina ajasta ja paikasta toiseen. Tätä mielettömyyttä taide pystyy kuvaamaan ja siksi pidän Rechin Trubaduuria tärkeänä teoksena.

Elena Stikhina, Claudio Otelli, Aquiles Machado. Kuva: Stefan Bremer, 2018.

Lisää tietoa oopperasta löytyy Kansallisoopperan sivuilta täältä. Suosittelen kokemaan tämän. Harvoin kauneus ja rumuus yhdistyvät näin saumattomasti ja onhan Verdin aariat jo itsessään kuulemisen arvoisia.


MUSIIKKIGiuseppe Verdi MUSIIKINJOHTOPatrick Fournillier OHJAUS, LAVASTUSJoan Anton Rechi PUVUTMercè Paloma VALAISTUSAlbert Faura VIDEOSUUNNITTELUProject II
Esitys nähty lehdistölipulla
Rooleissa:
LEONORAElena Stikhina AZUCENASari Nordqvist AZUCENAJana Sýkorová LUNAN KREIVIClaudio Otelli  MANRICOAquiles Machado
FERRANDOHeikki Aalto
INESElli Vallinoja RUIZIlkka Hämäläinen VANHA MUSTALAINENKoit Soasepp LÄHETTIJuha Riihimäki

Käy seuraamassa minua näissä:




2 kommenttia:

  1. Päätimme eilen ostaa äitini kanssa spontaanisti liput tähän oopperaan, noin kuukauden päästä pääsen katsomaan. Kirjoituksesi myötä jään odottamaan kokemusta entistäkin suuremmalla mielenkiinnolla.

    VastaaPoista
  2. Ooppera tarjoaa edullsia lippuja tähän ja minähän tietysti lähdin googlaamaan mistä on kyse ja sinun blogisi tuli ensimmäisenä kunnollisena hakutuloksena. Trubaduuriin siis.

    VastaaPoista