sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Perheenyhdistäminen




Kun puhutaan perheenyhdistämisestä, niin usein keskustelu kääntyy ankkurilapsiin, maahanmuuttajien "hallitsemattomaan virtaan" tai muihin tapoihin tehdä koko aihe ongelmalliseksi ja suomalaista yhteiskuntaa rasittavaksi tekijäksi. Tällöin kuitenkin ne oikeat ihmiset siellä taustalla ovat vaarassa jäädä ilman ääntä ja siksi pidän tärkeänä Vastapainon kustantamaa uutta teosta "Perheenyhdistäminen, kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi?".
Kirjan julkaisupäivänä järjestettiin eduskunnan pikkuparlamentissa Amnestyn tilaisuus, jossa päättäjille jätettiin vetoomus perheenyhdistämisen kiristyksiä vastaan. Hallitus on suunnitellut tulorajoja perhettään kokoon haluaville ihmisille. Puolison ja kahden lapsen saamiseksi Suomeen tulisi perheenkokoajan kuukausittainen nettoansio olla 2600 euroa.

Jos esimerkiksi minulla ei sattuisi olemaan tämän maan kansalaisuutta ja haluaisin tuon oman pikkujäbän jostain kotiin (kun se tässä skenaariossa hengailee ulkomailla), ei minun kuukausittaiset tulot sitä mahdollistaisi vaikka käytännössä pystyisinkin pitämään perheestä huolen. Entä sitten kansainvälistä suojelua tarvitsevat ihmiset, jotka yleensä työllistyvät matalapalkkaisille aloille? Käytännössä perheenyhdistämisestä ollaan tekemässä mahdotonta.

Amnestyn oikeudellinen asiantuntija Mikko Aarnio (oikealla) jakaa vetoomusta eduskuntaryhmien edustajille.

Miksi tämä on siis tärkeä aihe? Perhe ei ole vain juridinen käsite, joka on lakimiesten ja politiikkojen määriteltävissä. Keskustelussa on selkeästi unohtunut, että kyse on oikeista ihmisistä ja silti perheenyhdistämiseen liittyy paljon mielikuvia petollisuudesta. Puhutaan esimerksi "ankkurilapsista", jotka salakuljetetaan vaarallisesti Suomeen vain, jotta perhe saisi yhdistämisen kautta luvan tulla maahan.  Nämä mielikuvat eivät kuitenkaan sikiä vain netin keskustelupalstoilla vaan kirjan mukaan vaikuttavat selkeästi myös maahanmuuttoviraston työtapoihin.

Perheenyhdistäminen on jo äärimmäisen vaikeaa ja käytännössä ihmiset joutuvat matkustamaan pitkiä ja vaarallisia reittejä, jotta voivat edes aloittaa laillisen prosessin. Tämän vuoksi useat turvautuvat laittomiin reitteihin, jotka johtava dramaattisiin lopputuloksiin kuten niihin useisiin hukkumisiin, joista olemme joutuneet lukemaan lehdistä.

Usein pohditaan miksi ne nuoret ja elinvoimaiset miehet ovat niitä, jotka tulevat Suomeen. Kuitenkin kun naiset ja lapset olisivat tulossa perässä, niin me lyömme rajat kiinni. Itselleni on hankalaa nähdä tässä logiikkaa.


Kirja käsittelee aihetta monipuolisesti. Heti kättelyssä kuitenkin tehdään selväksi, että kirja ei ole yleispätevä opus ihan kaikesta perheenyhdistämisestä, vaan siinä keskitytään niihin tapauksiin, joissa ihmiset ovat jonkinlaisessa humanitaarisessa hädässä.

Aluksi kirja puuttuu moneen melko vanhanaikaiseen määritelmään, joka suomalaisilla on perheestä. Se parin lapsen, äidin ja isän koostama malli kun ei ole enää normi. Jostain syystä tämä on monelle hankala hyväksyä ja sitä pidetään edelleen jonkinlaisena mittapuuna "hyvästä" perhemallista. Tämä jättää kuitenkin ulos monenlaisia perheitä ja laajennettuja perheitä vaikkapa isoäiteineen.

Perheenyhdistämisen hankaluuksia kuvaillaan laajasti ja muistutetaan, että sen hankaloittaminen on ristiriidassa kotoutumisen kanssa. Yhteiskuntaan integroituminen tapahtuu huomattavasti kivuttomammin, kun niin keskeisestä oikeudesta kuin perhe-elämä, ei tehdä tarpeettoman vaikeaa. On hankalaa yrittää keskittyä normaaliin elämään kun huoli perheestä kalvaa mieltä.

Ihmisten tarinat perheistä, jotka ovat jääneet jonnekin sodan jalkoihin ovat raastavia. Kirja ei ole kevyttä lukea, mutta silmiä avaava se on. Aivan tärkein ansio kirjalla on, että se onnistuu tuomaan esiin oikeiden ihmisten ääniä silkkojen tilastojen takaa.



Perheenyhdistäminen, kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi?, 2016, Toimittaneet: Outi Fingerroos, Anna-Maria Tapaninen, Marja Tiilikainen, Vastapaino, arvostelukappale


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.