maanantai 12. lokakuuta 2015

Yksin Marsissa, blogista kirjaksi ja kirjasta elokuvaksi




 “It’s true, you know. In space, no one can hear you scream like a little girl.”


Andy Weirin kirja The Martian on siitä mielenkiintoinen bestselleri, että se on alunperin netissä ilmestyneeseen jatkokertomukseen perustuva omakustanne vuodelta 2011, joka vasta viime vuonna kustannusyhtiö Crownin toimesta nostettiin todelliseen valokeilaan. Suomeksi kirja on juuri ilmestynyt Into-kustannuksen toimesta nimellä Yksin Marsissa. Itse kuuntelin kirjan palkittuna äänikirjaversiona R.C Brayn lukemana.



Kirjan tarina seuraa NASA:n astronautin ja botanistin Mark Watneyn selviytymiskamppailua Marsissa, kun tämä epäonnistuneen avaruusmatkan seurauksena "haaksirikkoutuu" sinne. Tämä on aika koukuttava asetelma jo alkuunsa. Toisaalta voi ajatella, että riittääkö kirjailijan rahkeet keksimään oikeasti näin niukasta alkukehyksestä kokonaisen kirjan mittaista mielenkiintoista tarinaa?

Weir ei kuitenkaan kirjoittanut itseään nurkkaan missään vaiheessa. Tapahtumat ottivat yllättäviäkin käänteitä ja eteni melko elokuvamaisesti eteenpäin. Weir maalaa lukijan eteen hyvin visuaalista tarinaa. En edes ole maailman suurin scifin ystävä, mutta tämä tarina jaksoi pitää otteessaan. Kirja oli ehdottomasti viihdettä, mutta itse olen pikkuhiljaa oppinut, ettei viihde välttämättä ole kirosana.

Watneyn kamppailua seurataan tämän lokimerkintöjen kautta ja lopulta myös muiden hahmojen kautta. Suuri osa tarinaa on erilaisten teknisten toimien kuvailemista ja strategioiden pohtimista. Watneyn yritykset kommunikoida maan kanssa, säännöstellä ruokaansa ja kasvattaa perunoita ovat yllättävän mielenkiintoista luettavaa ottaen huomioon miten yksityiskohtaisuuksiin Weir kerronnassaan menee. Tuntuu kuin lukisi Toyotan huoltomanuaalia, joka vain jostain syystä muuttuu sivu sivulta kiehtovammaksi.

Yksi syy kiehtovuuteen on Watneyn hahmo, joka on todella sympaattinen. Watneyn todella haluaa selviytyvän. Yksin Marsissa tämä joutuu pitämään päänsä kunnossa katselemalla 70-luvun viihdesarjoja ja kuuntelemalla diskomusiikkia, jota sattuu vihaamaan. Välillä Watney innostuu aidosti joistain tieteellisistä yksityiskohdista ja lukijan on vain pakko hymyillä. Esimerkiksi se miten ilmastointiteippi on jotain mitä NASA:kaan ei ole onnistunut parantamaan ja miten vanha kunnon jesari vain auttaa pois pinteestä kuin pinteestä, oli jotenkin äärimmäisen tuttua ja huvittavaa.
“Yes, of course duct tape works in a near-vacuum. Duct tape works anywhere. Duct tape is magic and should be worshiped.”
Tämä on hahmo, joka itsessään onnistuu tekemään kirjasta hauskan. Siis ihan sellaisen hauskan, jonka parissa naureskellaan ääneen. Tätä en todellakaan kirjalta odottanut.
“He’s stuck out there. He thinks he’s totally alone and that we all gave up on him. What kind of effect does that have on a man’s psychology?” He turned back to Venkat. “I wonder what he’s thinking right now.”

LOG ENTRY: SOL 61 How come Aquaman can control whales? They’re mammals! Makes no sense.”

Välillä tarina luonnollisesti muistutti Robinson Crusoeta ja tulipa siitä mieleen ne kaikki astronautti-leffatkin mitä on tullut katsottua aikojen saatossa. Kulttuurinen kuvasto oli siis ikäänkuin valmiina muistissa ja sitä vahvisti myös NASA:n suuri uutinen, jonka mukaan Marsissa tosiaan on vettä. Guardian ehti jopa spekuloimaan salaliittoteorioilla vihjailemalla NASA:n ajoittaneen tiedotuksen juuri ennen kirjasta tehdyn elokuvan ensi-iltaa.

Katsoin bonuksena, ennen varsinaista kirjaan perustuvaa elokuvaa, toisen aiheeseen liittyvän pätkän. Robinson Crusoe on Mars (1964) oli mahtava leffa kirjan päätteeksi. Siinä seurataan hieman tarkemmin Crusoen juonta ja epäonnin astronautti jää tässäkin tarinassa yksin Marsiin onnettomuuden kautta.

Julisteen vakuutusta tieteellisestä tarkkuudesta on kuitenkin hieman hankala ottaa todesta. Marsin ilma ei varsinaisesti ole hengitettävää, mutta muutama siemaus lisähappea riittää silloin tällöin. Mitään avaruuspukuja ei tarvita. Ei edes mukana tulleelle apinalle(!). Kivana yllärinä leffassa oli pienessä roolissa mukana myös Adam West, joka on tietysti tunnettu Batman TV-sarjasta. Leffa oli kaikin puolin loistavaa Technicolor tykitystä alusta loppuun. Kuin pitkä Twilight Zone jakso.



The Martian elokuva säilytti uskollisuutensa Weirin kirjalle. Teksti oli jo alkujaan visuaalisesti latautunut ja elokuvaa katsoessa tuli tunne, että juuri näin se meni. Ridley Scott on tuonut kankaalle juuri sen tarinan, jonka Weir kuvaili.




Trailerin nähtyäni en oikeastaan uskonut, että leffa olisikaan niin uskollinen, mutta meitäpä huijattiin. Se mitä traileri näyttää on monella tapaa silmänlumetta. Pyrkimystä tehdä tarinasta perinteisempi kuin onkaan. Pieniä muutoksia, mutta silti niin merkittäviä. Vähän kuin tarve tehdä Watneyn selkeästi esiintuodusta ateismista jotain häilyvää ja määrittelemätöntä. Sellaiseen Hollywood ei olisi ehkä vielä valmis?

Matt Damon suoriutui Watneyn roolista hienosti. Tämä osasi tuoda hahmon huumorin juuri oikealla tavalla esille. Kyseessä oli hauska ihminen, joka joutui nyt käyttämään huumorintajuaan selviytymiskeinona. Monilla näyttelijöillä olikin vahva tausta juuri komedian saralla, kuten Kristen Wiigillä, Jeff Danielsilla ja Donald Gloverilla. Jälkimmäisen suoritusta oli muuten ilo katsella. Todella hyvin esiintuleva sivuhahmo.

Sivuhahmot saivat suhteellisen vähän "ruutuaikaa", mutta säilyttivät silti elävyytensä. Käsikirjoittaja puhui niin sanotusta kolme beatin taktiikasta, jossa jokaisen sivuhahmon tarina jaettiin kolmeen pieneen osaan. Näin voitiin kertoa isoja tarinoita hyvin pienesti.

Tarinan hahmojen suhteen on myös huomioitava, että tästä sadusta puuttuivat kokonaan konnat. Hahmojen välillä saattoi olla kiistaa, kuten Jeff Danielsin esittämän NASA:n johtajan ja Sean Beanin esittämän alaisen välillä oli, mutta kaikki kuitenkin tavoittelivat samaa asiaa. Watneyn saamista kotiin. Tämä oli siis harvinaislaatuinen tarina ilman pahiksia. Edes itse Marsia ei missään vaiheessa "demonisoitu". Watney itsekin pystyi edelleen koko tarinan läpi näkemään planeetan kauneuden.

Kirjan tarjoama positiivisuus ja toivo paistoivat läpi myös elokuvasta. Katsoja oli alusta asti vahvasti Watneyn puolella. Kun jotain menee pieleen (ja jotain aina menee pieleen) katsoja oikeasti istuu penkin reunalla ja toivoo parasta. Ikinä ei ole perunoiden kasvatus ollut niin mielenkiintoista kuin tämän tarinan parissa.


Kävin katsomassa elokuvan 2D:nä, mutta jäin elokuvasta poistuessa pohtimaan, että olisiko tällä kertaa kuitenkin pitänyt valita se 3D. En oikeastaan pidä koko keksinnöstä, mutta tämä elokuva ei ole suoraviivaista "räjäytetään kaikki-toimintaa". Elokuvassa oli paljon hitaita, mutta massiivisen visuaalisia kohtauksia, jotka luultavasti aidosti saavat jotain lisää ylimääräisestä ulottuvuudesta.

Andy Weir ei ikinä uskonut kirjansa löytävän kaupallista menestystä. Se oli kirjoitettu tekniikasta kiinnostuneille nörteille pala kerrallaan. Nörtit kommentoivat virheistä ja tarina muotoutui nykyiseen muotoonsa. Kun Weirille kerrottiin Ridley Sottin hyppäävän ohjaajan puikkoihin, ei tämä edes uskonut koko uutista. Weirin tarinasta tuli siis eräänlainen nörttien tuhkimotarina. Hankala olla tuntematta hieman iloa tämän puolesta.

Weir on sanonut seuraavan kirjansa olevan perinteisempi scifi-tarina. Avaruusolentoja ja sen sellaista siis. Mielenkiinnolla odotan sitäkin, mutta minusta tuntuu, että vaikka kuinka mahtava tämä tarina olikin, niin yllättyisin jos Weir onnistuisi toistamiseen saamaan minussa samanlaisen innostuksen heräämään. Tämä tarina itsessään vain oli niin uniikki vaikka sen ainekset olivatkin yksinkertaiset.




The Martian, 2015, Andy Weir, narrator: R.C. Bray, Podium Publishing

3 kommenttia:

  1. Hieno bloggaus! :) Itse en elokuvasta niinkään ole kiinnostunut, mutta kirja odottaa lukupinossa ja sitä odotan todella innokkaasti. Ja tämän bloggauksesi ansiosta se nousi vähän ylemmäs lukupinossa :)

    VastaaPoista
  2. Loistoteksti! Minä rakastuin The Martianiin vähän vahingossa (olin aika varma etten tajuaisi kirjasta mitään) ja sitten tempauduinkin tarinaan täysillä mukaan. Onhan tässä mukana reilusti ns. nörttikamaa mutta se on laitettu niin kiehtovaan pakettiin että tällainen ei-niin-tieteellinenkin lukija innostuu. Leffassa Markin laskelmia olikin vähemmän ja huomasin oudosti kaipaavan hänen turinoitaan vaikkeivät ne toki elokuvassa oikein toimisikaan. Kokonaisuus oli kuitenkin ehjä ja kirjan näköinen mikä oli ihanaa.

    VastaaPoista
  3. Luin ja pidin kirjasta. En ole edes scifin lukija. En muista edes edellistä lukemaani puhdasta scifiä, saati avaruusjuttua. Saadaan mennä aika kauas, jos mietitään avaruusleffaa ja minua. Jostain kummallisesta syystä olen käynyt niitä katsomassa, mutta en vapaasta tahdostani.

    VastaaPoista

Kiitos kaikille kommentoijille.