8.6.2015

Valkoiset Varpaat tarjoaa suomalaisia kauhutarinoita



Suomalaisen pienkustannuksen maailma sai vuonna 2012 uuden tulokkaan. Haamu Kustannus on nimensä mukaisesti aavejuttuihin keskittynyt kustantamo. Se pyrkii tuomaan kauhun ja aaveiden genreen paikallista leimaa. Tämä on tervetullutta etenkin kauhujuttujen suhteen sillä juuri tutuista ympäristöistä saa irti pelottavimmat skenaariot. Muutenkin mielenkiintoista seurata näin spesiaaliin aiheeseen erikoistuneen kustantamon vaiheita.



Valkoiset Varpaat on Haamun julkaisema kauhukokoelma, jossa kirjailijoiden synkimmät ajatukset ovat päästetty valumaan paperille. Itse olen ollut kauhun ystävä siitä asti kun opin lukemaan. Kirjastotädit onnistuivat kuitenkin pitämään minut erossa kovasta kamasta kunnes olin noin 10-vuotias ja sitä ennen Pikku Vampyyrit sekä suomalaiset kauhukertomukset saivat riittää.

Sitten eksyin kuitenkin omin avuin divareihin ja kirppiksille ja löysin kauhusarjikset, ja kauhuleffat, joita katselin salaa huoneessani. Parin vuoden päästä löysin myös Stephen Kingin maailman sekä Twilight Zonen, Fangorian ja Yöjutut. Kun muilla kavereilla oli bändijulisteita seinillään, niin minun julisteita koristivat The Crypt Keeper ja Freddy Krueger.

Valkoiset Varpaat on onnistunut lajissaan ja se kuuluu tähän nuoruuteni jatkumoon kauhun ystävänä. Siinä tuodaan kyllä jotain uutta tarinoihin, mutta osataan myös kunnioittaa tiettyjä perinteitä. Mieleen tulevatkin monet b-luokan pienet kauhukirjat, joita nuorempana luin. Vaikka tämän kokoelman kerronta on ehkä vähän laadukkaampaa kuin ne kertomukset kannibaalien vainoamista kylistä tai vampyyri-luokanopettajista, niin sama pohjavire niistä löytyy. Jotain niin mukavan synkkää ja kauheaa, mikä aina vain jaksaa kiehtoa.

Mukavaa on myös, että kirjaan on valikoitunut kirjailijoita, joita ei yleensä kauhuun yhdistetä. Näille ei myöskään ole annettu ennakkovaatimuksia kauhun kirjoittamisen suhteen, eikä siis velvollisuutta "olla pelottavia". Se ei olisi hyvän kauhukirjallisuuden resepti. Marko Hautala kirjoittaa esipuheessa:
"Kauhun ei ole pakko pelottaa. Se voi aiheuttaa outouden tuntemuksia, kauneuden kokemuksia ja jopa naurattaa. Kyseessä ei ole kirjallinen versio huvipuiston kummitusjunasta, vaan ennen kaikkea taiteenlaji, jonka avulla voi käsitellä koko ihmisenä olemisen kirjoa."



Muutama sana kokoelman tarinoista:



Virpi Hämeen-Anttila kirjoitti itselleni vetoavasta paikasta eli kirjastosta. Tarinan "Suljettu osasto" kauhuelementit syntyivät varsin perinteisin keinoin, mutta suurinta antia siinä oli uuden ja vanhan maailman kohtaaminen. Yli-innokas, vastavalittu kirjastonjohtaja lähtee nykyaikaistamaan kirjastoa. Kirjoja heitetään roskalavalle ja tilalle tuodaan tietokoneita. Se mitä lopulta tapahtuu on kuin vanha ja perinteinen kirjastomaailma reagoisi tuon ylimielisen johtajan tekoihin.

Essi Kummun tarinassa "Vapaapäivä" ollaan kaukana paikallisuudesta ja tarina sijoittuu New Yorkiin. Se on kuvaus parisuhteesta ja kaupungista ja toisista ihmisistä ja... No en oikeastaan tiedä mistä. Tarina oli pieni ja koskettava sekä jollain tapaa absurdi. Lukijalle paljastettiin vain vähän. Tuokiokuva, jossa oli jotain mieltä häiritsevää ja ahdistavaakin joukossa.

Anders Fager vei tarinansa suoraan keskelle toimintaa. "Kuolema saapuu Bodskäriin" kertoo sotilaallisesta ryhmästä, jotka olettavat tulleensa tutkimaan ja lopettamaan venäläisten toimintaa Suomen ja Ruotsin välisellä merialuleella Bodskärin saarella. Tuntui kuin olisi lukenut Korkeajännitystä kauhu-teemalla. Tää nyt oli "vain" ok.

Sami Hilvo veikin sitten kokoelman vanhaan kunnon dystopiaan. "Kehdosta hautaan" on kuvaus tulevaisuuden maailmasta, joka on äärimmilleen tehostettu. Samankaltaisia tarinoita olen ennenkin lukenut, mutta kun nyt puhun "tehostetusta" yhteiskunnasta, niin todella tarkoitan sitä. En tiedä miten tarinan tehdasmaista, millimetrilleen mitoitettua maailma voisi enää paremmin viedä eteenpäin. Kaikki on jo viety maksimaaliseen pisteeseensä. Ahdistavaa ja mahtavaa samaan aikaan.

Satu Grönroosin tarina "Älä yötä pelkää" nousi kokoelmasta ehkä eniten edukseen. Ainakin tyylillisesti. Siinä nuori tyttö saapuu vanhaan taloon mukanaan pieni lapsi. Tämä saa töitä taloudenhoitajana, mutta huomaa joutuvansa koko ajan vähän enemmän eristetyksi ulkomaailmasta. Tarinasta tulee vahvasti mieleen muun muassa Ira Levinin Rosemary's Baby. Olisin mielelläni lukenut hieman syvemmällekin luotavaa versiota tarinasta kuin mihin lyhyt novelli kykenee.

Jaakko Yli-Juonikas toi tarinaansa hienosti vanhaa mytologiaa sekoitettuna Suomen sotahistoriaan. "Komentaja Kalm" on tarina, jossa voi havaita hieman todella synkkää huumoriakin. En halua mitenkään spoilata tarinaa, mutta suosittelen lukemaan loppuun asti. Jo pelkästään groteskeimman anatomian luennon takia ikinä.

Marko Hautala, joka toimitti kokoelman, on myös sen viimeinen tarinoitsija. Tämän tarina "Varpaat" nojasi mielestäni eniten sinne oman nuoruuteni kauhukuvastoon. Ja onnistuneesti. Tarinassa käytettiin paljon erilaisia ahdistavia elementtejä tunnelman luomiseksi. Kerronta oli huoletonta ja kulki tarinan etenemisen ehdoilla. Hautala teki pienen, kauhean tarinan, joka todella luetaan tuolin reunalla istuen.




Haamu Kustannus, kuten esimerkiksi aikaisemmin käsittelemäni Osuuskumma, ovat isojen kustantamoiden ohella tutustumisen arvoisia ja antavat kuvan suomalaisesta kirjallisuudesta, joka saattaa muuten jäädä helposti jättiläisten varjoon. Käy etsimässä siis kirja käteesi ja anna itsesi nauttia niistä kirjallisuuden pimeistäkin puolista.



Valkoiset Varpaat, 2015, Marko Hautala (toim.), Haamu Kustannus, arvostelukappale


1 kommentti:

  1. Voi että, tämä kokoelma alkaa kiinnostaa koko ajan enemmän ja enemmän! Minä löysin Stephen Kingin joskus ala-asteen loppupuolella ja olen sillä tiellä edelleen. Kauhussa on jotakin mukavan kutkuttavaa :)

    VastaaPoista