maanantai 1. kesäkuuta 2015

Kun aika loppuu





Elina Hirvonen kirjoitti kirjan, jossa tartutaan arkoihin aiheisiin. Tarinassa pohditaan ihmisten vastuuta toisistaan ja ympäristöstä ja sitä miten paljon meillä on oikeasti valtaa vaikuttaa mihinkään. Siinä myös kuvaillaan mitä tapahtuu kun asiat menevät kuitenkin pieleen.

Tämä on niitä kirjoja, joita olen odottanut pääseväni lukemaan. Olin kuullut Hirvosen keskustelevan tekstistään jo Kansallisteatterissa ja Helsinki Litissä. Kirja on myös todella hyvin käsitelty useissa kirjablogeissa ja tiesin tarinan herättäneen monissa tunteita. Kirjaa lukiessani ymmärsin miksi. Tapahtumat ja ajatukset kirjassa ovat loppujen lopuksi todella universaaleja. Niistä tunnistaa helposti asioita lähipiiristäänkin ja tämä saa ajattelemaan miten lähellä isotkin tapahtumat voivat olla omaa pientä elämää.

Kirjassa tapahtuu paljon lyhyessä ajassa. Keskiössä on perhe, jonka äiti luennoi yliopistolla ilmastonmuutoksesta. Perheen poika, Aslak, seuraa tätä luennoille ja kehittää omia mielipiteitä ja ajatusmaailmaansa lukijalta hieman piilossa. Perheen tytär, Aava, taas muuttaa Somaliaan auttamaan siellä osaltaan hätää kärsiviä ihmisiä. Isä taas jätetään melko kylmäksi hahmoksi. Tämä nyt vain roikkuu mukana perhettä ja mukana kirjaa.

Kirjan tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen. Tämä oli mielenkiintoinen elementti, joka oli toteutettu hienovaraisesti. Emme lue lentävistä autoista tai avaruusolioista vaan tulevaisuus vain ilmenee joissain kohdin tarinaa. Ehkä tämän elementin ei siis ole tarkoitus kuvata miten maailma on muuttunut vaan miten maailma nimenomaan ei ole muuttunut. Tietoisuus mahdollisesta ympäristökatastrofista on ollut olemassa jo pitkään. Edelleen se tuntuu kuitenkin olevan seikka, jota pyritään sivuuttamaan. Kirjassa tämä tulee esiin hieman katkerina toteamina.

"Joissakin kylissä kaivot ovat kuivuneet ja vesi loppu, mutta limonadeja löytyy vieraille aina. Olen varma, että sinä päivänä, kun elämä maapallolla loppuu, viimeisenä jää jäljelle pullo Coca-Colaa, ja tahmeasta, tummanruskeasta nesteestä versoo uusi maailma."

Aslakin hahmo nousee jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta tärkeäksi. Tämä tuntuu edustavan tiettyä ryhmää ihmisiä. Niitä, jotka tuntevat jääneensä jollain tapaa syrjään yhteiskunnasta. Niitä, joita kiusataan koulussa vaikka tuntuukin, että ne kiusaajat ovat paljon tyhmempiä kuin itse. Jotka tuntuvat kantavan sisällään jotain lohdutonta ja läpäisemätöntä.

Aslak kiipeää Helsingin Lasipalatsin katolle aikomuksenaan ampua ihmisiä.

Hirvonen onnistuu kirjoittamaan kipeästä aiheesta tuomitsematta. Aslak saa lukijan sympatian. Tämän tarina herättää ymmärrystä itse poikaa kohtaa, mutta ei tämän lopullisia tekoja. Hirvonen antaa ymmärtää kuin yrittäisi aidosti päästä sisälle Aslakin maailmaan ja suuri ansio kirjassa on, että hän ei sinne lopulta pääse. Voimme arvailla Aslakin motiiveja, mutta lopulta jäämme vailla suurta ymmärrystä. Selittäminen olisi vain tuhonnut tarinan. Äidin ja siskon suru ja hämmennys ei voinut saada vastauksia ja Aslakin täytyi jäädä arvoitukseksi.

Sain kirjan luettua loppuun Helsinkiläisessä kahvilassa ja kävelin ulos. Sattumalta kävelin juuri Lasipalatsin ohi ja se toi tajuntaan miten lähellä tämä tarina on. Katolla voisi olla kuka tahansa.

Joskus tapahtumat vain seuraavat toisiaan, joskus meillä on mahdollisuutta vaikuttaa niihin. Ympäristön eteen olisi paljon tehtävissä, mutta on hankala määrittää kenellä on suurin vastuu. Kirja muistuttaa miten asioiden jättäminen oman painonsa varaan voi kuitenkin nopeasti johtaa niiden kasautumiseen ja lopulta purkautumiseen.

Tämä ei ole hyvänmielen kesäkirja, mutta takaan, että antaa jotain lukijalleen.




Kun aika loppuu, Elina Hirvonen, 2015, WSOY, arvostelukappale

2 kommenttia:

  1. Minä tiedostan sen, miten hienon romaanin Hirvonen on kirjoittanut, mutten kuitenkaan jotenkin päässyt sen kanssa tilaan, joka olisi saanut kyynelehtimään, tai rakastumaan kirjaan. Kiinnostava se on ilman muuta, ja sitä pystyy hyvillä mielin suosittelemaan. Hienosti olit kirjoittanut tästä. :)

    VastaaPoista
  2. Komeasti kirjoitit, kylmät väreet menivät uudestaan selkäpiitä pitkin, kuten kirjaa lukiessakin. Hyviä huomioita, ja juuri ehkä tuo, miten lähellä olemme näitä asioita, vaikka kuvittelemme toisin, kylmää. Olen tasan samaan mieltä, ettei enempää olisi kannattanut yrittää selitellä. Lukija saa selittää ihan itse. Tai kokea sen hämmennyksen ja kauhistuksen, ettei ehkä osaakaan. Koska näin useimmiten on.

    VastaaPoista

Kiitos kaikille kommentoijille.