20.5.2015

Valonkantajat







"Valonkantajat luotaa ennennäkemättömällä syvyydellä suomalaisten salatieteiden tapahtumarikasta historiaa" lukee kirjan takakannessa. Olin tähän historiaan itsekin joskus nuoruuden innolla perehtynyt ja olin jopa hieman ylimielisen kriittinen kannen kuvausta kohtaan. Siksi olin yllättynyt miten hyvin se piti paikkansa. Kirjassa annetaan harvinaislaatuinen läpileikkaus suomalaisesta vaihtoehtoisesta, "maagisesta" kulttuurista ja se sai toivomaan, että voisin lähettää kirjan postitse 15-vuotiaalle itselleni. Nyt pidin kirjaa äärimmäisen mielenkiintoisena, mutta nuorena olisin rakastunut siihen.

Internet on tuonut mukanaan tietynlaista mysteerien kuihtumista. Tieto kulkee vapaasti, on helposti saatavilla ja helposti kumottavissa. Okkultismista nykypäivänä tulee mieleen lähinnä huonosti toteutetut ysärityyliset nettisivut ja itseommelluissa kaavuissa juoksevat maagit, jotka keksivät erilaisia seksirituaaleja saavuttaaksen jonkin ylemmän henkisen tason, joka tuntuu aina vain katoavan aina vain kauemmaksi.

Aito mysteeri on mielestäni jopa hieman ristiriitainen käsite. Se, että tiede ei osaa jotain ilmiötä selittää, ei tarkoita, että tämä ilmiö olisi automaattisesti tieteen ulkopuolella. Ei siis ole syytä keksiä oikopolkuja okkultismista jos ei jotain asiaa heti ymmärrä. Se ei kuitenkaan tee asian tutkimista hyödyttömäksi. Vaikka en itse pitäisi henkistä maailma todellisena, niin moni muu pitää. Nämä ihmiset luovat osaltaan meidän todellisuuttamme ja kulttuuria ja siksi myös näiden uskomuksista on hyvä olla jollain tasolla perillä.

Vaikuttaa siltä kuin olisin lukemassa kirjoja yhtäkkiä teeman mukaisesti. Juuri lukemani kirja Aleister Crowleystä liikkui nimittäin niin paljon samankaltaisissa maisemissa, että välillä tuntui kuin olisin tarttunut Lachmanin kirjan jatko-osaan. Jopa kirjailijoiden ote materiaaliinsa tuntui hyvin samanlaiselta. Asiallisen tekstin taustalta haistaa hitusen omistautumisen ja suuren huumorintajun yhdistelmää.

Häkkinen ja Iitti tuntuvat olevan hyvin perillä kirjoittamistaan asioista. Nämä tuntuvat oikeastaan keräävän eräänlaista suomalaisen okkultismin oraalihistoriaa ja tekevän sitä osin ilmiön sisältäpäin. Tekstin tyyli on kuitenkin hyvin tieteellistä eikä mystiikkaa tai siihen joskus liittyviä kyysenalaisia rotuoppeja missään nimessä esitetä faktoina. Teksti on kuin antropologista pohdintaa, jossa lukijalle annetaan paljon tilaa omaan tulkintaan. Tämä sopii myös omalle tieteeseen nojautuvalle, ateistiselle maailmankuvalle mainiosti. En halua lähteä tuomitsemaan ihmisiä okkultismin takana, mutta toisaalta haluan näistä kirjan kautta tarpeeksi analyyttisen kuvan. Myös valtava taustatyön määrä on tekstissä aistittavissa ja tästä iso kiitos tekijöille. Nämä kirjoittavat:
"Suomalainen esoteria on yleisesti ottaen maailmalla varsin heikosti tunnettua.
Kyllin syvällä pelissä olevat kansalaiset tuntevat Pekka Ervastin, Juhan af Grannin ja tattarisuolaiset, mutta useimmille ulkomaalaisille jännittävä okkulttinen biosfäärimme on valitettavan tuntematon.
Tämä juontuu osaltaan kansamme maantieteellisestä eristyneisyydestä, mutta pääasiallisesti siitä tosiseikasta, että kotimaisia alan teoksia on käännetty kitsaasti muille kielille."
Onkin hämmentävää, että tämä tärkeä osa alakulttuuriemme historiaa on myös Suomessa jäänyt näinkin vähälle huomiolle. Valonkantajat on tosiaan ensimmäinen kirja, joka tätä kulttuuria lähtee tosissaan avaamaan.

Kirjassa avataan muun muassa Tattarisuon tapahtumia ruumiinsilpomisineen ja eräitä "esoterian merkkihenkkilöitä". Näitä ovat esimerkiksi selvännäkijä Aino Kassinen, mystikkonatsi Pekka Siitoin, Reima Saarinen, Kauko Nieminen, teosofi Pekka Ervast, Lemminkäisen temppeliä etsinyt Ior Bock ja Noita-Kallio. Osa nimistä oli itselleni entuudestaan tuttuja ja osa jäänyt tuntemattomammaksi. Muistan elävästi esimerkiksi edesmenneessää Hyvät, Pahat ja Rumat-ohjelmassa nähneeni Pekka Siitoimen sekavan haastattelun, joka teki aikanaan suuren vaikutuksen. Myöhemmin HPR:n Jari Sarasvuon omassa ohjelmassa oli vieraana myös Ior Bock, joka suoritti lähetyksessä yllättävän notkean spermanjuonti-rituaalinsa.

En lähde enempää avaamaan yksityiskohtaisia herkkupaloja kirjasta vaan annan lukijoiden yllättyä sen käänteistä samalla tavalla kuin itsekin sain yllättyä. 


Suomen okkultistisesta kulttuurista saa kirjan perusteella kuvan, että se on samaan aikaan sekä erittäin hengissä että erittäin hajaantunut. Okkultismin ja esoterismin viitan alle tuntuu mahtuvan hyvin sekalainen joukko enemmän ja vähemmän sekavia persoonia ja ryhmittymiä. Ei tunnu olevan niin väliä mitä saatanaa tai avaruudesta tullutta oliota seurataan, mutta tarve johongin hengelliseen ja transendenttiin kokemukseen on kipeästi läsnä näiden ihmisten elämässä.

Tämän yliluonnollisuuden etsimisen ja sen laajuuden ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta kirjan myötä sain taas kuvan Suomesta jota on hankala tunnistaa. Olen itse ollut tekemisissä useankin ihmisen kanssa, joilla on hyvin samanlaisia päämääriä elämässään kuin monella kirjassa kuvatulla henkilöllä. Tämä kirja olikin muistutus miten tärkeää myös okkultistisen alakulttuurin tutkimus ja sen luoman kansanperinteen säilytys oikeasti onkaan.

Kirja pisti miettimään sitä kirjoa erilaisia eksentrisiä, suoraan sanottuna kodittoman näköisiä kulkijoita, joita voi tulla vastaan vaikka metrossa tai lähikapakassa. Ehkä näitä katsoo nyt vähän eri tavalla. Koskaan ei voi tietää kuka näistä on jonkin salatieteisiin vihkiytyneen lahkon jäsen tai esoteerisia ajatuksia hautova väärinymmärretty profeetta.


Valonkantajat, 2015, Perttu Häkkinen, Vesa Iitti, Like, arvostelukappale

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti