torstai 28. toukokuuta 2015

Älä koske mun kirjastoon



Tiedon määrä lisääntyy ja kirjastojen merkitys kasvaa. Vaikka uudet teknologiat mahdollistavat nopeaa tiedonsiirtoa ja kirjastojen määräkin on puolittunut viimeisen 35 vuoden aikana, niin kirjastot säilyvät tilana, jossa tieto kohtaa avoimesti kaikki ihmiset aidosti julkisessa tilassa. Myös perinteisten kirjojen määrä on vain lisääntynyt vaikka kirjastojen määrä on vähentynyt. Tuskin kenelläkään ainakaan on enää kuvaa kirjastosta, jossa vain etsitään vanhoja Paasilinnoja lainattavaksi mökille ja käydään ehkä vessassa lenkin varrella?

Nyt uudistetaan kirjastolakia ja uudet säädökset tulevat voimaan vuoden 2017 alusta. Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan tavoitteena on turvata tiedon ja kulttuurin yhdenvertainen saatavuus. Maksuttomuuden säilyttäminen on uudistamisen lähtökohta.

Vuorovaikutussuunnittelija Virve Miettinen keskustakirjastohankkeesta sanoo:
"Uuden kirjastolain valmistelussa huomioidaan demokratiakehitys. Kirjastoista halutaan vielä enempi yhteisöllisiä oppimisen, työskentelyn ja kansalaisosallistumisen paikkoja, joissa sekä vaikuttamismahdollisuudet vahvistuvat että syntyy avoimempaa hallintoa."

Uusi hallitusohjelma antaa kuitenkin kunnille nyt itsenäistä päätösvaltaa kulttuuripalvelujen suhteen, joihin myös kirjastot kuuluvat. Käytännössä siis hallitus antaa luvan kunnille kiertää jo säädettyjä lakeja myös kirjastojen suhteen. Monet ovatkin huolissaan mitä tämä tulee lopulta tarkoittamaan. Ovatko esimerkiksi pienten kuntien kirjastot turvassa? Mitä jos jonkin kunnan päättäjät haluavat ajaa kirjastoja alas? Mitä jos joku haluaa liittää kirjastot vaikka R-kioskien palveluvalikoimaan?

Perussuomalaisten Pertti Johansson on esimerkiksi sanonut:

"Ihmettelen sitä, pitääkö yhteiskunnan ostaa keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja. Kirjasto on siis mielestäni yliarvostettu paikka, eikä sinne tarvitsisi sijoittaa hirveitä summia."

Jos kirjastot ovat tila, joissa edistetään demokratiaa ja osallistumista kansalaisyhteiskuntaan, niin eikö tätä järjestelmää tulisi myös hallituksessa tukea? Suomessa on 800 kirjastoa ja 3 miljoona kirjastokorttia. Keksitkö kulttuuripalvelua, jota käytettäisiin enemmän? No ei sellaista ole. Lisäksi se on vielä palvelu johon ollaan eniten tyytyväisiä.

Kirjastolain suhteen Suomi oli edelläkävijöiden joukossa jo vuonna 1928. Tuolloin ymmärrettiin miksi on tärkeää saada informaatio aivan kaikkien kansalaisten saatavaksi. Vapaa tieto ja vapaa kulttuuri on edelleen tärkeää.

Kirjastolakia valmistelevan työryhmän vetäjä Hannu Sulin sanoo:

"Ei ole kysymys pelkästään kirjallisuudesta vaan yleisemmin tiedosta ja kulttuurista. Kaikissa kunnissa on kirjasto, ja niissä järjestetään yhä enemmän esimerkiksi tapahtumia. Monissa pienissä kunnissa kirjasto on ainoa kulttuurilaitos, joka tarjoaa tilat ja aineistot asukkaiden käyttöön."


Minulle kirjastot ovat aina olleet henkilökohtaisesti tärkeä paikka, mutta myös hyvinvoivan yhteiskunnan mittapuu. Jos kirjastot voivat hyvin, niin muillakin osa-alueilla tehdään selkeästi jotain oikein. Pitäisinkin huolestuttavana jos kuntien toimet jollain tapaa vaarantaisivat nyt kirjastojen vapautta tarjota aidosti yhdenvertaisia palveluja.

Siksi kannustan pohtimaan mitä merkityksiä näillä toimilla oikeasti olisi kulttuurillemme, sillä kirjastojen arvoa on aika hemmetin vaikea mitata taskulaskimen ja parin kuntapomon kanssa. Siis päättäjä hyvä: älä koske mun kirjastoon.




Suomen kirjastoseura on jättänyt opetus- ja kulttuuriministerille kannanoton, jossa edellytetään, että kirjastolain valmistelua jatketaan. Tue kirjastoja ja allekirjoita alla oleva adressi!
http://www.adressit.com/kirjastojen_puolesta


keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Kaikki se valo jota emme näe





Tätä kirjaa oli mukava lukea. Se oli oikeastaan salakavalasti kutsuva jo ennen kuin sanaakaan oli edes luettu. Tottakai tähän vaikutti osaltaan, että kirja voitti tänä vuonna Pulitzerin ja tarina itsessään tuntui houkuttelevalta, mutta jo kirjan värit, olemus ja isot sivut tekivät siitä yksinkertaisesti miellyttävän lähestyä. Samoin kirjan tiheä rytmitys kahden päähenkilön välillä toi lukukokemukseen sellaista raikasta välittömyyttä, että kirja on täydellinen seuralainen vaikka kahvilaan tai rannalle. Tämä on mielestäni siis oiva kesäkirja rankoista teemoistaan huolimatta ja Stonerin ohella ehdottomasti vaikuttavin lukukokemukseni tänä vuonna.

Toinen maailmansota toimii kehyksenä kirjan tapahtumille. Saksa on valloittanut Ranskan ja näiden molempien maiden ihmisistä pääsemme seuraamaan tekniikasta kiinnostuneen nuoren saksalaisen Wernerin ja ranskalaisen lukkomestarin tyttären, sokean Marie-Lauren elämää. Werner ajautuu SS-yksikköön, jonka tarkoituksena on napata "terroristien" radiolähetyksiä. Marie-Laure puolestaan saa haltuunsa jalokiven, jonka kirouksen kerrotaan suojelevan haltijaansa, mutta tuovan epäonnea tämän läheisille. Vaikka Marie-Lauren mielipiteet kirouksesta ovat ristiriitaiset, on jalokivellä kuitenkin selkeä vaikutus tämän ajatuksiin.
"Eivät kiroukset ole totta. Maapallo on magmaa ja mannerten kuorta ja valtamerta. Painovoimaa ja aikaa. Eikö niin?"
Marie-Laure päätyy Ranskalaiseen Saint-Malon linnoituskaupunkiin isosetänsä Etiennen hoivaan tämän isän tekemän kaupungin pienoismallin kanssa. Kirjan tarina liikkuu kuin se olisi sarja tapahtumia tuossa pienoismallissa. Kaikki tapahtuu lyhyissä miniatyyrisissä pätkissä ja pienoismalli toimii kuin tarinan näyttämönä. Kirjan tarina on kuitenkin lopulta vain pieni osa isompaa toisen maailmansodan tarinaa, joka vaikutti miljooniin ihmisiin ja mielestäni pienoismalli symbolisoi tätä osuvasti.
"Marie-Lauren mielessä kaupunki alkaa hitaasti hahmottua yläkerran pienoismallin kaltaiseksi. Kadut tyhjenevät yksi kerrallaan. Joka kerta kun hän astuu ulos, hän huomaa tiedostavansa ikkunat yläpuolellaan. Hiljaisuus on kiukkuista, luonnotonta. Sellaiselta tuntuu varmaan hiirestä, joka ryömii kolostaan keskelle aukean niityn ruohonteriä koskaan tietämättä millainen varjo pian häilähtää sen ylle."
Kuva: Sabine de Villeroy
Veikkaan Saint-Malon kaupungin kokeneenkin melkoisen turistiryntäyksen kirjan julkaisun jälkeen. Kuvat kaupungista ovat häikäiseviä ja osaltaan myös luovat kirjan tunnelmaa. On upeaa miten Doerr onnistui sanoillaan maalaamaan kaupungista kuvan, joka oli samaan aikaan sekä todella elävä että kuin pienoismalli.

Kaupunkiin saapuvat lopulta myös Werner ja eräs jalokivestä kiinnostunut saksalainen upseeri. Sota vaatii erilaisia uhreja ja kirjan henkilöiden motiivit ovatkin virkistävän monipuolisia.

Juonesta en tämänkään kirjan kohdalla halua liikaa paljastaa, mutta on mielenkiintoista miten kirjassa sen sisältämien henkilöiden ja samalla koko kansakuntien motiivit sitoutuivat toisiinsa ja vuorottelivat tarinan edetessä.
"Tiedätkö mikä on historian tärkein opetus? Se, että historia on niin kuin voittajat sanovat sen olevan. Se on opetus. Se joka voittaa, määrää historian kulun. Me toimimme omien etujemme mukaisesti. Tietenkin toimimme. Sano yksikin ihminen tai kansakunta, joka ei tee niin. Temppu on siinä, että keksii mitä nuo edut ovat."
Myös Werner joutuu kyseenalaistamaan sodan motiiveja ja omaa paikkaansa sen koneistossa. Tämä on kuitenkin nuori poika, jonka harteille on laskettu aivan liikaa, aivan liian pian. Hahmo on traaginen tavalla, jota on itselleen hankala selittää. Tämän oma tahto ja päätökset tuntuvat välillä musertuvan sen koneiston alle, joka ylläpiti sotaa.
"Rukouksia, paloöljyä, uskollisuutta. Führer tarvitsee luotettavuutta, sähköä, saapasnahkaa. Kuudennentoista syntymäpäivänsä lähestyessä Werner on alkanut tajuta, että kaikkein kipeimmin Führer tarvitsee poikia. Pitkiä poikien rivejä, jotka kulkevat kohti liukuhihnaa. Luovu kermasta Führerin vuoksi, luovu unesta  Führerin vuoksi, luovu alumiinista Führerin vuoksi. Luovu Reinhard Wöhlmannin isästä ja Karl Westerholzerin isästä ja Martin Burkhardin isästä."
Kirjan sivuilta saattoi kuitenkin aistia myös toivon teemoja. Joskus toivo on valoa, jota emme vain näe. Kirjassa puhutaan paljon erilaisista ihmisen aisteista ja aistimuksista ja toivo jää kirjassa ikään kuin yhdeksi aistiksi muiden joukossa. Marie-Laure tunnustelee ympäristöään ja Werner kuuntelee. Molemmilla nuorilla sota kuitenkin osaltaan syö toivoa ja nämä joutuvat turvautumaan muistoihinsa ja toiveisiinsa välillä epätoivoisissakin tilanteissa. Toivon aistii vahvimmin vain lukija itse.

Samoin vastarinnan teemoja saattoi tarinasta lukea. Niin Wernerin ja Marie-Lauren kuin muidenkin hahmojen toivon tavoittelu tapahtui kaikin aistein ja keinoin. Radioilla on tarinassa suuri rooli ja samoin isosetä Etiennen palvelijatar madame Manecilla. Saksa oli suuri koneisto, joka tuntui aikanaan lähes voittamattomalta. Samalla se musersi alleen kokonaisia ihmisryhmiä ja tuntui tekevän sen tavalla, jossa vastarintaa oli etenkin alkuun hyvin vähän. Kukaan ei uskaltanut ottaa vastuuta toisista niin kauan, kuin naapureita vain katosi hiljalleen ympäriltä. Madame Manec kommentoi tätä herkullisen vertauskuvallisesti:
"Tiedättekö Etienne, mitä tapahtuu", madame Manec kysyy toiselta puolelta keittiötä, "Kun kiehuvaan veteen pudottaa sammakon?"
"Te varmaan kerrotte."
"Se hyppää pois. Mutta tiedättekö, mitä tapahtuu, kun sammakon panee kattilaan, jossa on viileää vettä, ja antaa veden sitten hiljalleen lämmetä kiehumispisteeseen? Tiedätkö, mitä silloin tapahtuu?"
Marie-Laure odottaa. Perunoista nousee höyryä.
Madame Manec sanoo: "Sammakko kiehuu."
Lopulta vertauskuva nähdään kuitenkin moniulotteisempana kuin sen ensin olisi ajatellut. Ehkä Madame Manec puhuukin vastarintaliikkeestä. Ehkä tämä ajattelee, että pienet teot johtavat lopulta suuriin tuloksiin ja vastustaja ei ehdi edes huomaamaan mikä tähän iski.

Kirjan nerokkuus piili loppujen lopuksi Doerrin tavassa pilkkoa tarinansa pieniin lastuihin. Joskus tulee luettua pitkiä, tajunnanvirtaisia romaaneja, joissa tarina etenee suoraviivaisesti taustalla. Sekin tyyli voi tietysti olla taidokkaasti toteutettu, mutta tässä kirjassa lukija saa kuitenkin nautittavakseen satoja pieniä tarinoita. Pisaroita, jotka muodostavat sen syvänsinisen meren, joka "Kaikki se valo" on. Jokainen pieni kappale on muutaman sivun mittainen ja yksikään kappale ei suoraan ole jatkoa toiseen. Yli 500-sivuisen kirjan joka sivu on tarkoin harkittu. Jokainen sana tärkeä.

Tämä kirja on mahdollista poimia käsiinsä vain muutamaksi minuutiksi, lukea ne pari sivua ja tuntea, että on kokenut taas jotain aivan uutta.



Kaikki se valo jota emme näe, 2015, Anthony Doerr, WSOY, suomentanut: Hanna Tarkka, arvostelukappale


maanantai 25. toukokuuta 2015

Suomalaiset kirjailijat ottivat lohikäärmeet käsittelyynsä





Tänään julkaistiin ensimmäinen lohikäärmeisiin keskittyvä suomalainen antologia "Käärmeenliekit– suomalaisia lohikäärmetarinoita". Kyseessä on osuuskuntamuotoisen kustantamon, Osuuskumman, kustantama kokoelma, jossa 16 kirjailijaa katselevat samaa aihetta eri näkökulmista. Nämä onnistuvatkin tarjoamaan monipuolisen kattauksen aiheesta, jonka voisi kuvitella olevan jo melko loppuun kaluttu.

Tämä oli niitä kirjoja, jotka veivät itseni taas kauas normaalista lukemistostani. Olen tarkoituksella etsinyt jotain täysin erilaista luettavaa tänä vuonna ja tämän kirjan avulla tavoitan useita suomalaisia kirjailijoita, jotka voisivat isojen kustantamojen tarjonnassa jäädä helposti huomaamatta. Pienien kustantamoiden tärkeydestä muuten kirjoittaa täällä J.S Meresmaa. Samoin lohikäärmeet aiheena kuuluvat kirjallisuuteen, jota harvemmin luen. Olen niiden suhteen lähinnä Tolkienin ja elokuvien tarjoaman kuvaston varassa.

Tarinoiden taso vaihteli jonkin verran ja toki kritisoitavaakin joistain tekstin osa-alueista löytyisi. Nyt kuitenkin muistutan, että minä en ole kriitikko vaan bloggari ja nyt keskityn lähinnä tarinoihin ja niiden synnyttämiin mielikuviin.

Jos joitain tarinoita pitäisi kokoelmasta nostaa esiin, niin Anne Leinosen, Magdalena Hain, Anni Nupposen, Jussi Katajalan ja Tarja Sipiläisen tarinat ainakin jäivät erityisesti mieleen. Jostain syystä pidin erityisesti myös tarinoista, joissa lohikäärmeet tuotiin nykyaikaan. Näin sain ehkä itselleni paremman kosketuspinnan lohikäärmeiden maailman kun se fantasian maailma on tosiaan jäänyt hieman etäiseksi.

Esimerkisi juuri Sipilän jonkin verran surumielinenkin tarina, jossa nykyaikaiseen lähiöön saapuu maagisia piirteitä, vetosi jollain tasolla omiin muistikuviini lähiöskidinä. Nupposen tarina taas oli loistava esimerkki miten pienen pienessä tarinassa voi aistia taustalla isoja mytologioita ja kokonaisen salaisen historian tuntua.

Suurinta antia kokoelmassa oli kuitenkin se itse kokonaisuus. Oli mielenkiintoista lukea jotain kollektiivisesti syntynyttä teosta, joka on aina välttämättä enemmän kuin vain osiensa summa. Ilo kirjoittamiseen paistoi kirjasta. Tuntuu, että tekstin on annettu virrata vapaasti ja se tekee lukemisestakin nautinnollista. Ilmeisesti aiempana tarkoituksena oli luoda yhteinen fantasiamaailma, johon tarinat sijoittuisivat, mutta myöhemmin päätettiin rajata aihe vain yhden teeman, lohikäärmeiden, ympärille.

Mielestäni tämä oli onnistunut päätös. Lohikäärme toimii hienosti sekä hyvin vapaana, että jotenkin myös rajoittavana teemana. Kyseessä on vain yksi sana, jonka ympärille voi rakentaa lukuisia maailmoja, mutta toisaalta lohikäärme käsitteenä on jo juurtunut kulttuurilliseen kuvastoomme niin vahvasti, että kirjailijan on pakko ponnistaa jossain määrin valmiiksi rakennetulta alustalta. Kokoelmassa voi nähdä miten monella tapaa tältä alustalta voi ponnistaa.

Itse tarinoista en halua kuitenkaan yhtään paljastaa. Saat itse lukea miten eri kirjailijat aihetta lopulta lähestyivät. Ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että tulet lukemaan vain tukkasankareista, jotka pitkin miekoin ja muine falloskuvastoineen hyökkäävät tulta syöksevien lohikäärmeiden kimppuun avuttoman naisen pelastaakseen. Niin helpolla kirjailijat eivät ole itseään päästäneet. Jotain uutta tässä ollaan onnistuttu luomaan ja mielestäni se pelkästään antaa aina syyn tarttua kirjaan. Jos tarvitset kuitenkin vielä jonkin toisen syyn niin lopetan tähän Anni Nupposen tyylinäytteeseen:
"Hän lensi ylös kohti revontulia, ylös halki taivaan kohti kylmyyttä jonka vain jääkäärme saattoi kohdata. Taivaan ja avaruuden rajalla hän veti siipensä suppuun ja syöksyi painavana alas kuin jääpuikko, joka oli vihdoin päättänyt vapautua, syöksyi kunnes aivan viime hetkellä heläytti siipensä auki ilmaan lennähtävien jääkiteiden ja täydellisten lumihiutalaiden saattelemana. Hän kiisi yli pohjoisten jäämerien ja lumimaiden ja sylki kidastaan sinisen jääliekin vain siitä ilosta, että oli syntymässä, oli olemassa, siitä ilosta, että saattoi."

Käärmeenliekit – suomalaisia lohikäärmetarinoita, 2015, Erkka Leppänen ja Hanna Matilainen (Toim.), Osuuskumma, arvostelukappale (e-kirja)

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Mikä Helsinki Litissä oli erilaista?






Kaksipäiväinen Helsinki Lit-kirjallisuustapahtuma on nyt takanapäin. Ensimmäisenä päivänä en päässyt paikalle, mutta onneksi keskustelut olivat nähtävissä myös Yle-Areenassa.

Ensimmäisen päivän ohjelmasta erityisesti nousi esiin Sofi Oksasen ja Mihail Šiškinin välinen keskustelu. Šiškin puhui venäjän tilanteesta ja kyseenalaisti venäläisen sielun olemassaolon nykyaikana. Tämä puhui kielen luonteesta ja miten venäjänkielessä on nykyään "liikaa vihaa". Omasta isästään Šiškin puhui myös ja miten tämä oli taistellut puolustaakseen koneistoa, joka lopulta murhasi tämän.

Tulevaisuutta pohtiessaan Šiškin kuitenkin painotti Oksaselle miten ei toivo missään nimessä vallankumousta. Se symboloi venäläisille näiden historian vuoksi vain jatkumoa pitkään väkivallan kierteeseen. Tämä keskustelu oli todella vahva aloitus festivaalille ja näytti mistä nyt on kysymys. Aidosta keskustelusta kirjailijoiden kesken.

Muita ensimmäisen päivän keskustelijoita olivat Peter Høeg ja Monika Fagerhol, jotka saivat yleisön nauramaan ja Elina Hirvonen ja Jussi Valtonen, jotka keskustelivat samankaltaisuuksia vilisevistä kirjoistaan "Kun aika loppuu" ja "He eivät tiedä mitä tekevät".


Toisena päivänä lähdin varhain aamusta Helsinkiä kohden. Oli Siivouspäivä, joten kiersin muutaman myyntipöydän keskustan alueella ja vein parhaat kirjat päältä. Sitten suunnistin Savoy-teatterille päin, mutta ehdin vielä rauhassa nauttia aamiaista läheisessä kahvilassa.

Hieno alku Helsinki Litille. Sateinen kaupunki ja lähes tyhjä kahvila, jossa vain minä ja Jörn Donner istuimme eri pöydissä odottelemassa tapahtuman alkua.


Jörn Donner olikin ensimmäinen keskustelija ruotsalaisen kirjailijan Lena Anderssonin kera. Keskustelu oli mielenkiintoinen ja Donner veti sitä pettämättömällä tyylillään, mutta valitettavasti ymmärsin siitä ruotsinkielentaidoillani vain noin kolmasosan. Tunnelma oli kuitenkin luotu loppupäivälle.


Muutama kuva tapahtumasta:


Sofi Oksanen ja Jonas T. Bengtsson puhuivat kirjoittamisen prosessista ja draamasta innostavasti.

Riina Vuokko voitti ensimmäisen ikinä Jarl Hellemann-palkinnon käännöstyöstään teoksta Viinamaa (Mo Yan)

Juha Itkonen ja Märta Tikkanen ajautuivat koskettavaan keskusteluun elämästä, rakkaudesta ja näiden tuomisesta tekstiksi.

Nadifa Mohamed ja Nura Farah Heikki Aittokosken haastateltavana. Molemmat kirjoittavat Somalian historiasta ja naisena elämisestä siinä kulttuurissa.

Hassan Blasim kutsuttiin lukemaan ote tekstistään arabiaksi, mutta tämä intoutui kyseenalaistamaan miksi hänet aina kutsutaan vain lukemaan. Miksi suomalainen media ei kutsu tätä ikinä asiantuntijana mihinkään kuten muita kirjailijoita? Mahtava keskustelu.

Illan päättivät Maija Vilkkumaa ja Emma Hooper. Kaksi muusikko-kirjailijaa, joita tuntui yhdistävän moni asia. Hooperin ukulele-esitys oli täydellinen lopetus illalle.

 
Paitsi että ilta jatkui vielä Maailma Kylässä festareilla ja Maailman kirjat-teltassa.
Ja tietty pienen lukuhetken parissa.




Mutta mikä siinä Helsinki Litissä oli siis niin erilaista? Sofi Oksanen sanoi, että Suomi on kaivannut tapahtumaa, jossa kirjailijat pääsevät oikeasti kertomaan työstään enemmän kuin viimeisimmän kirjansa juonen verran. Tapahtumaa, jossa yleisö voi istuskella mukavasti ja kuunnella kun kirjailijat juttelevat keskenään. Muu maailma on tämänkin suhteen meitä edellä ja vastaavia tapahtumia järjestetään ympäri maailmaa. Osaksi syytä arveltiin suomalaisten löyhempää suhdetta kirjallisuuteensa kuin vaikka venäläisillä. Meillä ei kansalliskulttuuria ja sielua samalla tavalla sidota kirjallisuuteen. Nyt maailmankirjallisuus kohtasi suomalaisen kirjallisuuden Litissä.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana ollut kuitenkin monessa vastaavassa kirjallisuustapahtumassa. Esimerkiksi Sananäyttämö Taidetehtaalla, Bloggariklubi Kansallisteatterissa tai kustantamoiden tilaisuudet. Havahduin kuitenkin olleeni melko etuoikeutetussa asemassa näiden tapahtumien suhteen. Joko ne olivat suljettuja tilaisuuksia tai hyvin pienimuotoisia.

Helsinki Lit oli aidosti laaja ja avoin tapahtuma, jossa kirjailijat saivat areenan puhua hyvin vapaasti. Tämä vapaus näkyi kirjailijoiden tavassa esiintyä lavalla. Oli hienoa nähdä esimerkiksi Peter Høegin heittäytyvän stand up-keikkaa lähentelevään performanssiin, jossa välillä otettiin muutama tanssiaskelkin.

Samoin kirjailijan varsinainen työ ja siihen liittyvät prosessit avautuivat aivan uudella tavalla. Oli äärimmäisen mielenkiintoista kuulla miten tarina syntyy, mitkä osat seuraavat siinä toisiaan ja miksi juuri tietyt asiat päätyvät tarinaan tai putoavat siitä.

Maija Vilkkumaa puhui miten kirjallisuus on aina ollut jonkin verran yksinäinen harrastus. Niin tekijöille kuin lukijoillekin. Helsinki Litin kaltaiseen tapahtumaan tarvittiin siis aivan uudenlaista ajattelua, jota tarjosi tapahtuman järjestäjä Philip Teir (kuvassa oikealla). Toisin kuin vaikka Kirjamessut, ei Helsinki Litin tarkoitus ole myydä kirjoja. Kyseessä ei ole markkinointilähtöinen tapahtuma vaan keskusteluareena. Vaikka en lähtökohtaisesti kaupallisuutta vastustakaan, niin tämänkaltaiseen tapahtumaan se ei olisi sopinut. Kirjojen ilmestymispäivät ja kustantajat olisivat vain vieneet aika keskusteluista, jotka eivät tosiaan liikkuneet vain valmiiden tuotteiden ympärillä vaan paljon laajemmalla alueella.

Ja illan paras uutinen: Ensi vuonna nähdään taas!








keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Valonkantajat







"Valonkantajat luotaa ennennäkemättömällä syvyydellä suomalaisten salatieteiden tapahtumarikasta historiaa" lukee kirjan takakannessa. Olin tähän historiaan itsekin joskus nuoruuden innolla perehtynyt ja olin jopa hieman ylimielisen kriittinen kannen kuvausta kohtaan. Siksi olin yllättynyt miten hyvin se piti paikkansa. Kirjassa annetaan harvinaislaatuinen läpileikkaus suomalaisesta vaihtoehtoisesta, "maagisesta" kulttuurista ja se sai toivomaan, että voisin lähettää kirjan postitse 15-vuotiaalle itselleni. Nyt pidin kirjaa äärimmäisen mielenkiintoisena, mutta nuorena olisin rakastunut siihen.

Internet on tuonut mukanaan tietynlaista mysteerien kuihtumista. Tieto kulkee vapaasti, on helposti saatavilla ja helposti kumottavissa. Okkultismista nykypäivänä tulee mieleen lähinnä huonosti toteutetut ysärityyliset nettisivut ja itseommelluissa kaavuissa juoksevat maagit, jotka keksivät erilaisia seksirituaaleja saavuttaaksen jonkin ylemmän henkisen tason, joka tuntuu aina vain katoavan aina vain kauemmaksi.

Aito mysteeri on mielestäni jopa hieman ristiriitainen käsite. Se, että tiede ei osaa jotain ilmiötä selittää, ei tarkoita, että tämä ilmiö olisi automaattisesti tieteen ulkopuolella. Ei siis ole syytä keksiä oikopolkuja okkultismista jos ei jotain asiaa heti ymmärrä. Se ei kuitenkaan tee asian tutkimista hyödyttömäksi. Vaikka en itse pitäisi henkistä maailma todellisena, niin moni muu pitää. Nämä ihmiset luovat osaltaan meidän todellisuuttamme ja kulttuuria ja siksi myös näiden uskomuksista on hyvä olla jollain tasolla perillä.

Vaikuttaa siltä kuin olisin lukemassa kirjoja yhtäkkiä teeman mukaisesti. Juuri lukemani kirja Aleister Crowleystä liikkui nimittäin niin paljon samankaltaisissa maisemissa, että välillä tuntui kuin olisin tarttunut Lachmanin kirjan jatko-osaan. Jopa kirjailijoiden ote materiaaliinsa tuntui hyvin samanlaiselta. Asiallisen tekstin taustalta haistaa hitusen omistautumisen ja suuren huumorintajun yhdistelmää.

Häkkinen ja Iitti tuntuvat olevan hyvin perillä kirjoittamistaan asioista. Nämä tuntuvat oikeastaan keräävän eräänlaista suomalaisen okkultismin oraalihistoriaa ja tekevän sitä osin ilmiön sisältäpäin. Tekstin tyyli on kuitenkin hyvin tieteellistä eikä mystiikkaa tai siihen joskus liittyviä kyysenalaisia rotuoppeja missään nimessä esitetä faktoina. Teksti on kuin antropologista pohdintaa, jossa lukijalle annetaan paljon tilaa omaan tulkintaan. Tämä sopii myös omalle tieteeseen nojautuvalle, ateistiselle maailmankuvalle mainiosti. En halua lähteä tuomitsemaan ihmisiä okkultismin takana, mutta toisaalta haluan näistä kirjan kautta tarpeeksi analyyttisen kuvan. Myös valtava taustatyön määrä on tekstissä aistittavissa ja tästä iso kiitos tekijöille. Nämä kirjoittavat:
"Suomalainen esoteria on yleisesti ottaen maailmalla varsin heikosti tunnettua.
Kyllin syvällä pelissä olevat kansalaiset tuntevat Pekka Ervastin, Juhan af Grannin ja tattarisuolaiset, mutta useimmille ulkomaalaisille jännittävä okkulttinen biosfäärimme on valitettavan tuntematon.
Tämä juontuu osaltaan kansamme maantieteellisestä eristyneisyydestä, mutta pääasiallisesti siitä tosiseikasta, että kotimaisia alan teoksia on käännetty kitsaasti muille kielille."
Onkin hämmentävää, että tämä tärkeä osa alakulttuuriemme historiaa on myös Suomessa jäänyt näinkin vähälle huomiolle. Valonkantajat on tosiaan ensimmäinen kirja, joka tätä kulttuuria lähtee tosissaan avaamaan.

Kirjassa avataan muun muassa Tattarisuon tapahtumia ruumiinsilpomisineen ja eräitä "esoterian merkkihenkkilöitä". Näitä ovat esimerkiksi selvännäkijä Aino Kassinen, mystikkonatsi Pekka Siitoin, Reima Saarinen, Kauko Nieminen, teosofi Pekka Ervast, Lemminkäisen temppeliä etsinyt Ior Bock ja Noita-Kallio. Osa nimistä oli itselleni entuudestaan tuttuja ja osa jäänyt tuntemattomammaksi. Muistan elävästi esimerkiksi edesmenneessää Hyvät, Pahat ja Rumat-ohjelmassa nähneeni Pekka Siitoimen sekavan haastattelun, joka teki aikanaan suuren vaikutuksen. Myöhemmin HPR:n Jari Sarasvuon omassa ohjelmassa oli vieraana myös Ior Bock, joka suoritti lähetyksessä yllättävän notkean spermanjuonti-rituaalinsa.

En lähde enempää avaamaan yksityiskohtaisia herkkupaloja kirjasta vaan annan lukijoiden yllättyä sen käänteistä samalla tavalla kuin itsekin sain yllättyä. 


Suomen okkultistisesta kulttuurista saa kirjan perusteella kuvan, että se on samaan aikaan sekä erittäin hengissä että erittäin hajaantunut. Okkultismin ja esoterismin viitan alle tuntuu mahtuvan hyvin sekalainen joukko enemmän ja vähemmän sekavia persoonia ja ryhmittymiä. Ei tunnu olevan niin väliä mitä saatanaa tai avaruudesta tullutta oliota seurataan, mutta tarve johongin hengelliseen ja transendenttiin kokemukseen on kipeästi läsnä näiden ihmisten elämässä.

Tämän yliluonnollisuuden etsimisen ja sen laajuuden ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta kirjan myötä sain taas kuvan Suomesta jota on hankala tunnistaa. Olen itse ollut tekemisissä useankin ihmisen kanssa, joilla on hyvin samanlaisia päämääriä elämässään kuin monella kirjassa kuvatulla henkilöllä. Tämä kirja olikin muistutus miten tärkeää myös okkultistisen alakulttuurin tutkimus ja sen luoman kansanperinteen säilytys oikeasti onkaan.

Kirja pisti miettimään sitä kirjoa erilaisia eksentrisiä, suoraan sanottuna kodittoman näköisiä kulkijoita, joita voi tulla vastaan vaikka metrossa tai lähikapakassa. Ehkä näitä katsoo nyt vähän eri tavalla. Koskaan ei voi tietää kuka näistä on jonkin salatieteisiin vihkiytyneen lahkon jäsen tai esoteerisia ajatuksia hautova väärinymmärretty profeetta.


Valonkantajat, 2015, Perttu Häkkinen, Vesa Iitti, Like, arvostelukappale

tiistai 19. toukokuuta 2015

Kirjabloggaaja soluttautuu feministien alamaailmaan




Sana feminismi on taas ottamassa kummia merkityksiä alleen kun seurailee sen ympärillä käytyä keskustelua. Tuntuu, että siitä puhuttaessa ihmiset ovat täysin eri linjoilla toistensa kanssa, mutta toisaalta tuntuu myös siltä kuin ihmiset vain tarkoittaisivat täysin eri asioista feminismistä puhuessaan.

Pedanttina kirjabloggaajana päätin soluttautua feministeihin, jotta saisin jonkinlaisen käsityksen missä nyt mennään. Aloitin ponnisteluni varhain, jotta saisin ismistä tukevan otteen. Yritin puhua joillekkin naisille vähän kuin ihmisille ja tunsin saavani vastakaikua. Erään yksilön kanssa jopa menin naimisiin ja perustin perheen. Tämä osuus tutkimuksesta tuntuu menevän ihan ok.

Päätin lukea hieman feminististä kirjallisuutta ja opiskella aihetta. Suoritinkin yliopistossa sukupuolentutkimuksen opinnot ja niitä kirjoja kertyi lopulta melkoinen kasa. Betty Friedan, Tuija Saresma, Simone de Beauvoir tai Mary Wollstonecraft ovat muuten hyviä kirjailijoita jos haluat koota omaa feminismin starter kittiä. Rintaliivejä poltettavaksi tai "haistakaa miehet paska"-rintamerkkejä ei yllättäen tarvitse kuitenkaan hommata.

Sitten päätin ottaa osaa siihen feministiseen keskusteluun, jossa jotkut feministit jopa kyseenalaistivat Metsä Groupin lausuntoa naistyönhakijalle.
"Meillä ei ole näihin hommiin naisia otettu."
Joku toinen taas huomautti, että ehkä Koff ei täysin ymmärtänyt minkälaisen viestin se lähettää esimerkiksi lätkää harrastaville tytöille tällä kuvallaan:


Palaute näille feministeille oli välitöntä. Nämä olivat hiekkapilluja ja huoria siinä silmänräpäyksessä kun avasivat suunsa. Olin siis soluttautunut selkeästi vihatun ryhmän piiriin. Koska olin kuitenkin tullut jo siihen asti, niin päätin jatkaa tielläni ja ottaa osan huorittelusta itsellenikin. Otin siis myös osaa "Koffgateen" postaamalla yllä olevan kuvan ja kritisoimalla sitä. Postaukseni päätyikin jopa Iltalehden sivuille ja sitä katsottiin yli 8000 kertaa. Jäin siis odottamaan melkoista paskamyrskyä.

Aikani odoteltua huomasin kuitenkin, että paskamyrsky jäi saapumatta. Yhtäkään huoraa tai hiekkapillua ei mainittu minun kohdallani. Tämä oli kummallista. Enkö minäkin osoittanut vain suurta huumorintajuttomuutta kun en kyennyt näkemään miksi Koffin mainos ei ollut hulvaton? Totta on, että en vitsin hauskuutta kritisoinutkaan, mutta ei näin tehneet muutkaan. Ei se nyt vitsinäkään kauhean hauska ole, mutta ei se minua haitannut. Itseasiassa en omin silmin nähnyt kenenkään varsinaisesti "pöyristyvän" kyseisestä mainoksesta, mutta toki niin on ollut pakko käydä kun kaikki siitä puhuvat.

Mikä niillä feministeillä siis mättää? Tätä kysyi myös Sanna Ukkola Ylen blogissaan. Tämän mukaan feminismi "puuhastelee" ihan väärien asioiden parissa. Puututaan siis tuollaisiin semanttisiin pikkuseikkoihin ja "triviaaliin ajattelemattomuuteen" kun isot rakenteelliset ongelmatkin olisivat uhkana. Tytöistä tulee poikia, jotka huutavat sutta. Jos nainen asetetaan puheessa uhrin asemaan ja sitä kritisoi niin silloin uhriutuu itse ja pahimmillaan muuttuu hiekkapilluksi. Maidosta tulee piimää ja possut lentävät!


Mutta... Miksi noista rakenteellisista ongelmista ei voi enää puhua, jos ne sijaitsevat kielen alueella? Elämme sosiaalisessa kulttuurissa, jonka todellisuus siis osin rakentuu myös sosiaalisesti. Me emme kielen avulla vain kuvaa maailmaa vaan myös luomme sitä. Tästä Koffgatessa oli kysymys. Itse kuva oli vain pisara meressä. Siitä emme välitä. Mutta miksi pitää luonnollisena kieltä, joka asettaa tyttöyden automaattisesti synonyymiksi heikkoudelle?

Ongelmaa on turha lähestyä turhan tunteellisesti. Soluttautumisesta huolimatta en ole kyennyt löytämään feministien salaliittoa, joka haluaa tuhota miehet ja poistaa huumoria maailmasta. Kritiikillä on järkiperäinen tausta ja jos siihen myös suhtautuu järjellä eikä turhalla vastakkainasettelulla, niin koko ongelma näyttäytyy yhtäkkiä hyvin kirkkaana. Me voimme valita millaista kulttuuria haluamme ylläpitää. Jos haluamme kuvitella, että tällä ei olisi vaikutusta myös niihin "isompiin rakenteisiin", niin olemme ajautuneet melkoisen hakoteille.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Suomi sodan jälkeen





Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa on Suomessa kutsuttu jälleenrakennuksen ajaksi tai vaaran vuosiksi. Usein tästä ajasta on esitetty melko romanttistakin kuvaa, jossa pieni maa kulki samaan suuntaan rakentaen uutta yhteiskuntaa toivon merkeissä. Kirjassa Suomi Sodan Jälkeen, Antero Holmila ja Simo Mikkonen kuitenkin kyseenalaistavat joitain näitä historiallisia käsityksiä. Historiaa ei kirjoiteta kirjassa uusiksi, mutta joitain hyvin mielenkiintoisia ajatuksia se herättää.

Romantisoitu kuvaus sodan jälkeisestä Suomesta on ollut osin tietoisesti rakennettua myyttiä kansakunnan tervehdyttämiseksi ja osin tietynlaista muistojen kultaamista kansan keskuudessa. Kirjassa avataan näitä myyttejä ja painotetaan erityisesti uusia sosiaalisia ongelmia, joita sodan jälkeen syntyi sekä Neuvostoliiton vaikutusta Suomeen. Jälkimmäisen vaikutus näkyi etenkin Suomen kommunistisen puolueen esiintulossa ja Suomi-Neuvostoliitto-seuran perustamisessa.

Kommunismin pelko ei ilmennut vain "ryssävihana" itäiseen naapuriin vaan huolena olivat myös niin sanotut kotikommunistit. Kirja antaa kuvan melko jakautuneesta poliittisesta ilmapiiristä, jossa Suomi oli vahvan oikeisto-vasemmisto-jaottelun muovaama. Vaikka nämä pelot ovat nykypäivän valossa olleet osin turhia, niin aikansa ihmisiin ne jättivät jälkensä ja kirjassa myös käsitellään laajasti miten tässä ilmapiirissä Suomen poliittinen kenttä lopulta muodostui.

Loppujen lopuksi Suomen kommunisteilla ei ollut Neuvostoliiton tukea eikä kokemusta aseellisesta, radikaalista liikehdinnästä. Sodan jälkeen kommunistit saivat jonkin verran suomalaisilta vastakaikua, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet hyödyntämään tätäkään vähäistä suosiota. Näin kommunismin vaikutus näkyikin Suomessa lähinnä ideologisella tasolla. Kuitenkin esimerkiksi kirjassa esitellyt Arabian- ja Kemin lakot sekä taistelu SAK:sta ovat todella mielenkiintoista luettavaa ja avaa sitä kaksijakoisuutta, joka Suomessa vallitsi.

Etenkin Suomi-Neuvostoliitto-seura piti kuitenkin onnistuneesti yllä kulttuurisia suhteita itään päin. Muun muassa Leningradin oopperateatterin joukkoja ja Puna-armeijan kuoro esiintyivät suomalaisille ja tärkeät kulttuurilliset suhteet saatiin pidettyä yllä. Näitä kulttuurisia suhteita pidetään yllä edelleen ja vaikka niillä voi edelleen ajatella olevan myös poliittisia tarkoitusperiä, niin henkilökohtaisesti otan ilolla vastaan esimerkiksi tulevat Helsingin Kirjamessut joiden teemana on tänä vuonna Venäjä.
"Suomi oli ainoa miehittämätön maa, jonne Neuvostoliitto lähetti parhaita taiteiljaryhmiään välittömästi sodan jälkeen. Vierailuiden tarkoitus oli nostaa Neuvostoliiton julkista profiilia ja osoittaa sen rauhantahtoisuus kansalaisille. Esitysten näkyvyys tavalliselle suomalaiselle oli huomattavasti korkeampi kuin hotelli Torniin majoittautuneella valvontakomissiolla, joka oli tekemisissä lähinnä korkean tason poliitikoiden kanssa."

Jälleenrakennuksen ajalla tehtiin useita uskomattomia ponnistuksia. Yli 400 000 evakkoa asutettiin uudelleen, sotakorvaukset maksettiin ja yhteiskunta nostettiin jaloilleen. Kirjassa kuitenkin muistutetaan, ettei kaikki sujunut ongelmitta. Esimerkiksi evakkojen vastaanotto ei onnistunut ilman laajoja kokemuksia syrjinnästä ja suorasta pilkkaamisesta. Kaikkia sodasta palanneita ei odottanut rintamiestalo ja ruusuinen tulevaisuus. Samoin rikollisuus ja asuntopula nousivat uudella tavalla ongelmaksi sodan jälkeen. Tilaa oli vähän eikä sen jakaminen aina onnistunut sulassa sovussa.
 "Aikaa leimasivat epävarmuus tulevaisuudesta, sisäinen poliittinen taistelu sekä erilaiset mielenilmaisut, torikokoukset ja protestit. Kun painotetaan jälleenrakennusta, unohdetaan yksilöiden tragediat, yhteiskunnallinen levottomuus ja taistelu Suomen tulevaisuudesta."
Uuden ajan moraalisia kysymyksiä kauhisteltiin Suomessakin ja tuntui olevan hankalaa monin tavoin löytää jalansijaa kun yhteiskunta tuli rakentaa paitsi uusiksi, niin myös uudenlaiseksi. Naisten kokemukset ja naisten asema nostetaan kirjassa myös hienosti esiin ja muistutetaan miten sota osaltaan vahvisti etenkin maskuliinista kulttuuria. Naisille asetettiin taas usein valtava uhrautumisen taakka velvollisuutena. Kaikki henkilökohtainen itsenäisyyden tavoittelu nähtiin lähinnä itsekkyytenä.

Aika tämän kirjan julkaisuun oli mielestäni otollinen. Suomalaiset ovat ehkä jo valmiita ottamaan askelen taaksepäin ja tarkastelemaan sotaa ja sen jälkeistä aikaa analyyttisemmin. Itselleni ainakin monet kirjassa kuvaillut asiat tulivat aivan uudella tavalla tutuiksi ja kirjan rakenne oli mielestäni hyvin suunniteltu. Olen usein kommentoinut myös kirjojen fyysistä ulkoasua, mutta nyt ehkä tyydyn vain sanomaan, että nyt todistetaan taas, ettei kirjaa ole kansiin katsominen.

Mikä tämän kirjan erottaa mielestäni muista sodan jälkeisista tulkinnoista on se, että nyt pohditaan kylmien faktojen lisäksi ihmisten muistiperintöä. Suomalaisten tunteet sodan jälkeisestä ajasta nousevat uudenlaiseen valokeilaan ja kirjassa onkin tietynlainen sosiologinen vivahde, jossa kansakuntaa tulkitaan isompana kuin vain osiensa summana. Näitä tunteita tuodaan herkullisesti myös erilaisin yleisökirjoituksin ja muisteloin, joita kirjaan on viljelty. Vakavasta aiheesta huolimatta jotkut näistä vaan ovat todella hauskojakin. Olemme aina olleet sarkastisella tavalla huumorintajuinen kansa ja tämä heijastuu myös sodan jälkeisestä ajasta.


Suomi sodan jälkeen, 2015, Antero Holmila, Simo Mikkonen, Atena, arvostelukappale

maanantai 11. toukokuuta 2015

Wenla Männistö kirjan sivuilla ja Kansallisteatterissa









Wenla Männistö oli kirjana pieni kummallisuus. Olin paikalla kuuntelemassa kun kirjailija Riina Katajavuori puhui siitä Porvoon Taidetehtaan sanaklubilla sekä Kansallisteatterin klubi-illassa. Ideana kirjassa on modernisoida Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä nykypäivään. Tämän pohjalta pelkäsin, että saan luettavakseni tarinana, jossa Aku Ankan tyyliin tuodaan tarina suoraan nykypäivään sellaisenaan ja naureskellaan ikäkausien erilaisuudelle muutamien kiintopisteiden kautta. Katajavuori ei kuitenkaan siirtänyt tarinasta sitä aivan yksinkertaisinta perusrakennetta nykymaailmaan vaan tämä onnistui siirtämään Seitsemästä Veljeksestä jotain syvempää.


Tarinan henki säilyi Wenla Männistössä. Seitsemän Veljeksen olemus ja hyvin tietynlainen suomalainen kulttuuri, jota se edustaa, muodostaa vakaan rungon Katajavuoren tekstiin. Tämän rungon ympärillä kirjailijalla onkin suuri vapaus lähteä moneen suuntaan ja niin nyt tehdäänkin. Viittauksia moderniin populaarikulttuuriin tehdään runsaasti ja itsetarkoituksellisesti. Tarina on vahvasti sidottu nykyajan ilmiöhin, peleihin, elokuviin ja tv-sarjoihin. Tämä oli mielestäni melko uhkarohkea veto Katajavuorelta, mutta onnistunut sellainen. Tapa, jolla hahmot puhuvat näistä ilmiöistä on niin luonnollista ja tuttua, että viittausten käyttö muuttuu perustelluksi.

Ei ole väliä kuka kirjassa puhuu ja mistä puhuu sillä se tietty suomalainen fatalistinen sävy välittyy kyllä vahvasti. Kertojia Wenla Männistössä on useita ja niiden vuoro vaihtelee näytelmän tavoin. Ne seitsemän veljestä sieltä löytyvät vaikka perhesuhteet ottavatkin modernilla tavalla moninaisemman muodon. Pääpaino on kuitenkin virkistävästi eri naishahmoilla. Näistä ehkä kiinnostavin on poikien kuollut äiti Alli Jukola, joka "pilvenreunalta" kommentoi poikiensa tekemisiä.

"Minä katson täältä heitä ja toisinaan he minua. En johdata, en ohjaa, tarkkailen vain. Teen havaintoja, en tulkitse. En työnnä tunteitani heihin enää, kaikki on ollut mikä on ollut ja leiviskä hoidettu niin kuin parhaaksi taisin. En kiristä, en purista, en komenna, en säksätä. En kerää en korjaa en kata en vaivaa en pese en ripusta en muistuta en petaa. (En unohda en suutu en huuda.)"

Muita hahmoja ovat nimihahmo itse Wenla Männistö, joka naapuritalosta seuraa Jukolan katraan edesottamuksia ja itsekin niihin ottaa välillä osaa. Wenlan äiti, Marja Männistö salailee Wenlalta tietoja tämän isästä, mutta näiden välinen suhde välittyy kuitenkin hyvin vahvana ja elävänä kirjan sivuilta. Vaikka Wenla on nimihahmo, niin tämä kuitenkin jää sekä Allin hahmon varjoon että myös kylvettäjä Kajsa Rajamäen varjoon. Kajsan hahmossa on jotain niin anteeksipyytelemätöntä ja rehellistä, että tämän ajatuksia on todella ilo lukea. Nämä käsinkosketeltavan aidot naishahmot ovat ehdottomasti kirjan parasta antia sen rajoja rikkovan juonikehityksen kera.

Kuva: Kansallisteatteri

Wenla Männistö on löytänyt tiensä myös Kansallisteatterin lavalle Mika Myllyahon ohjaamana. Mielenkiintoista on, että Wenlaa itseään tuskin mainitaan vaan näytelmässä keskitytään Allin pohdintoihin siellä kuoleman toisella puolen. Esityksen nimi on Alli Jukolan Tarina ja esitys on toteutettu Paula Siimeksen tulkitsemana monologina. Täytyy sanoa, että ratkaisu muuttaa moniääninen tarina yksiääniseksi on jotain mitä ei olisi ihan ensimmäisenä tullut mieleen. Vaikka tämä tyyli tietenkin muuttaa paljon yksityiskohtia kirjasta, niin tunnin pituinen näytelmä toimii loistavasti.

Allin kertoma tarina tuntuu tutulta. Katsomoon välittyy selkeästi tunne, että nyt puhutaan omasta kulttuurista oman kulttuurin kielellä. Puhe veljeksistä on rakastavaa ja kaihoisaa ja Siimes hyvin pienillä eleillä tuo Willensaunan lavalle hahmon, joka on päästä varpaisiin todellinen äiti. Näytelmä ei tarvitse isoja lavasteita tai suuria tehosteita. Taustalla näkyvä sukupuu pitää tarinan helposti seurattavana ja pienet videoteokset luovat hienovaraista tunnelmaa. Samuli Laihon säveltämä musiikki soljuu taustalla ja välillä Siimes puhkeaa lauluunkin. Nämä laulut ovatkin jo osa kirjaa, jota myös rytmitettiin pienillä lyriikan pätkillä.

Juuri tämänkaltaiset kirjat tekevät pyrkimykseni lukea enemmän suomalaista kirjallisuutta tavoittelemisen arvoiseksi. Oli mahtavaa päästä seuraamaan tarinan elämän jatkumista teatterissa.




Wenla Männistö, Riina Katajavuori, 2014, Tammi, arvostelukappale

Alli Jukolan Tarina, Kansallisteatteri, Ohjaus: Mika Myllyaho, Esiintyjä: Paula Siimes, Musiikki: Samuli Laiho, Medialippu

torstai 7. toukokuuta 2015

Wayward Pines









Toukokuun 14. päivä tehtiin suomalaista tv-historiaa siinä mielessä, että näimme ensimmäistä kertaa amerikkalaisen tv-sarjan ensi-illan Foxilla samaan aikaan kuin muukin maailma. Itseasiassa aikaerosta johtuen näimme ensi-illan jopa ennen yhdysvaltoja! Kerron nyt sekä sarjasta että kirjoista joihin se perustuu spoilerivapaasti aina tämän tekstin loppuun asti. Siellä esiintyy muutama spoilerikin.

Wayward Pines on Blake Crouchin kirjasarjaan perustuva minisarja. Tv-sarjasta vastaa Chad Hodge, mutta taustalla pyörii vahvasti myös M. Night Shyamalan sekä erittäin tasokas ryhmä näyttelijöitä. Kyseessä on melko kovan luokan sarja vähintään yhtä kovalla markkinointikampanjalla. Jotain Foxin satsauksesta kertoo esimerkiksi se, että harvemmin kirjan takakanteen on painettu tv-ohjelmatietoja kellonaikoineen.

Tarinan keskiössä on salaisen palvelun agentti Ethan Burke, jota sarjassa esittää Matt Dillon. Tämä saapuu idylliseen Wayward Pinesin kaupunkiin tehtävänään saada selville mitä tämän aiemmin kadonneille kollegoille on tapahtunut. Kaupunkia tuntuu kuitenkin ympäröivän pahaenteinen tunnelma ja agentti Burke uppoutuu sen mysteereihin yhä syvemmälle. Kaikki alkaa kolarista, jonka jälkeen monessa asiassa ei tunnu enää olevan järkeä. Viattoman tuntuinen ja idyllinen pikkukaupunki selkeästi pitää sisällään salaisuuksia, joita Burken ei haluta tietävän.

Pääsin katsomaan Wayward Pinesin ensimmäisen jakson ennakkoon Tammen järjestämässä tilaisuudessa. Tammen julkaisemana ilmestyi juuri myös suomeksi Pinesin ensimmäinen osa ja loputkin trilogiasta on ilmestymässä myöhemmin. Itse en malttanut odottaa suomennoksia vaan ahmaisin kaikki kirjat englanniksi ja täytyy sanoa, että ne tekivät vaikutuksen. Suomennettua teosta silmältyäni olin kuitenkin vaikuttunut siitä miten onnistunut se oli. Suomentajana toimi Ilkka Rekiaro.

Monet vertaavat Wayward Pinesia Twin Peaksiin. Vertaus tuntuukin hyvin luonnolliselta ja "lynchimäinen" tunnelma selkeästi välittyi sarjasta. Shyamalan jopa EW:n haastattelussa avoimesti kertoi Twin Peaksin olleen tämän inspiraationa sarjan tunnelmaa luotaessa. Itse en pidä tätä ollenkaan huonona asiana. Hyvät jutut jatkavat elämäänsä. Ilman Twin Peaksia, Star Warsia tai Twilight Zonea voisi moni sarja tai elokuva olla huomattavasti laimeampi.

Kirjaan verrattuna kaikki tuntuu tapahtuvan nopeasti. Toisaalta tämä tuntuu vaivaavan aina kun on ensin lukenut kirjan ja sitten vasta katsoo liikkuvaa kuvaa. Se päänsisäinen pohdinta ei vain välity ruudulta samalla tavalla. Kirjan luettua saakin ehkä enemmän Ethanin toimista irti. Koko ajan tietää mitä tämän pään sisällä oikeasti liikkuu.

Oikeastaan voisin suositella katsomaan yhden tai kaksi jaksoa sarjaa, lukemaan kirjan ja palaamaan sitten sarjan pariin. Näin ne varmasti täydentäisivät toisiaan parhaiten. Verrattuna vaikka Twin Peaksin aikaan, niin ei nykyään uhrata tv-sarjoissa samalla tavalla enää aikaa syvien hahmojen rakentamiseen. Näyttelijöistä etenkin sheriffiä esittävä Terrence Howard  ja "hoitaja Pamia" esittävä loistava Melissa Leo todella nousivat edukseen ruudulta. Hyytävät suoritukset.

Kirjan tunnelma on tiivis. Nimenomaan se "Twin Peaksmäisyys" paistaa sieltä läpi vaikka tarina oikeastaan on melkoisen suoraviivaista kerrontaa. Siellä täällä hieman dialogia ja teksti kannattelee koko ajan tarinaa eteenpäin sankkojen kuvailujen sijasta. Tämän vuoksi mietinkin, että välittyykö se tunnelma kirjasta minuun vai onko sittenkin niin, että minä "luon" sen tunnelman itse kirjaan. Kaikki se puhe Twin Peaksista ja hieno traileri ehkä asettivat minut valmiiksi tiettyyn vireeseen ennen kuin tartuin kirjaan. Tämä puolestaan pistää miettimään, että onko sillä väliä mistä se tunnelma välittyy? Pääasia, että sitä on.

Pinesin jatko-osat "Wayward" ja "The Last Town" jatkoivat siitä mihin ensimmäisessä kirjassa jäätiin. Jos jokin näistä kolmesta pitäisi nostaa jalustalle, niin on se ensimmäinen kirja selkeästi se paras, mutta toisaalta jätti haluamaan lisää. Olisi melkein ollut julmaa jättää tarina siihen mihin se ensimmäisessä kirjassa jäi. Kahden viimeisen kirjan lukeminen kannattaakin jo vaikka ainoastaan viimeisen kirjan viimeisten sanojen takia. Luota minuun tässä. Paras viimeinen lause pitkään aikaan.

Kirja on myös viihdyttävä ja virkistää tässä rankemman lukemiston ohella mieltä. Joskus kirjalta ei muuta vaaditakaan, mutta ehkä nyt sain kuitenkin hitusen enemmänkin. Tämä oli kirjasarja jota tosiaan ahmin ja kirjat oli luettu noin yksi päivässä-tahtiin. Haluaisin niin paljon kertoa kirjoista vaikka mitä yksityiskohtia ja keskustella kaikista niistä mielleyhtymistä muihin kirjoihin, sarjoihin, elokuviin ja sarjakuviin, joita lukiessa tuli mieleen.

Tästä sarjasta on kuitenkin erittäin vaikea sanoa mitään spoilaamatta tarinaa. Tyydynkin vain sanomaan, että vaikka juoni välillä tuntuisi siltä, että se käy sekavaksi, niin älä huolehdi. Tämä on tarina joka oikeasti etenee johonkin. Tämä ei ole kuten vaikka tv-sarja Lost, joka vain punoi juonta pidemmälle ja pidemmälle, mutta lopulta jäi tunne, etteivät käsikirjoittaja itsekään tienneet mihin oltiin menossa. Nyt
saavutaan johonkin loogiseen (ja herkulliseen) tarinaan, joka pitää lupauksensa.

Tärkeimpänä ansiona pidän itselleni sitä, että nämä kirjat veivät minut lapsuuteen. Luin hyvinkin häiriintyneitä ja omituisia lehtiä ja kirjoja nuorempana. Todellista b-luokan mässäilyä. Hyvällä tavalla näiden perintö näkyi myös Pinesissa.


Pines, Blake Crouch, Thomas & Mercer, 2012
Wayward, Blake Crouch, Thomas & Mercer, 2013
The Last Town, Blake Crouch, Thomas & Mercer, 2014
Wayward Pines - Ei Pakotietä, Blake Crouch, Tammi, 2015, arvostelukappale

                      

                               Wayward Pines alkaa Foxilla 14.5 klo. 21:55








Päivitys. 26.7.2015:






Katsoin sarjan viimeisen osan televisiosta ja yllätyin vähän miten eri suuntaan siinä mentiin suhteessa kirjaan. Pakkohan aiheesta on muutama sana kirjoittaakin. Tästä eteenpäin en tapojeni vastaisesti aio varoa spoilereita. Ne koskevat niin tv-sarjaa kuin kaikkia kolmea Pines-kirjaakin. Sinua on varoitettu.

Ensinnäkin Theresa Burken ja Adam Hasslerin suhde oli onneksi jätetty sarjasta pois. Hasslerin edesottamuksia aidan toisella puolella taas olisi mielellään nähnyt sarjassa enemmänkin kuin sen pienen videopätkän verran. Kirjassa tämä myös onnistuu palaamaan aidan turvallisemmalle puolelle matkoiltaan ja sitä seuraa melko sekava rakkauskolmio, tai neliö. Hieman saippuasarjamaiseksi olisi jokatapauksessa tarina mennyt.

Pidin myös kirjassa mielenkiintoisena sitä miten Pilcher oli alunperin suunnitellut Wayward Pinesin olevan vain aloituspaikka uudelleenkansoittamiselle. Tarkoitus oli perustaa uusia kaupunkeja ja farmeja pidemmälle, mutta Abbyt tulivat tälle yllätyksenä. Niinpä ruokavarat ovat kirjassa loppumassa ja tämä tuo mukanaan aivan uusia ongelmia.

Kirjassa ei myöskään ollut pommeja tai nuorison omaa Hitlerjugend-tyylistä järjestöä. Pilcher päästi Abbyjä aidan läpi opetuksena, mutta niitä ei tullut läheskään yhtä paljon kuin sarjassa. Pilcheriä ei myöskään ammuttu vaan tälle annettiin hieman vettä ja eväitä ja lähetettiin aidan toiselle puolelle. Melko tyydyttävä ratkaisu lukijaa ajatellen siis.

Sarjan loppu on hämmentänyt monia. Siinä todella nähtiin Shyamalanin vaikutus ja tällle tyypillinen lopputwisti. Ethan uhraa henkensä muiden puolesta (kirjassa Ethan ei kuole) ja Ben menettää tajuntansa. Kun tämä herää, on sarjaa jäljellä enää joitain minuutteja. Siinä ajassa opimme, että Ben on ollut unessa kolmen vuoden ajan. Tämän lähtiessä ulos näemme Wayward Pinesin aivan samanlaisena kuin se olikin. Ihmiset kulkevat pelokkaina kadulla tietäen, että näitä valvotaan koko ajan. Kaiken olisi pitänyt muuttua, mutta ilmeisesti uusi sukupolvi sai vallan viimein itselleen. Kaupungista löytyy jättimäinen Pilcherin patsas ja kameran zoomatessa kauemmaksi näemmä katutolppaan hirtetyn ihmisen.

Melko näyttävä loppu, mutta se viimeisen kirjan, viimeinen lause jäi näin toteuttamatta. Se oli syy miksi niin pidän edelleen siitä kirjasarjasta. Koska ruokavarat olivat loppu, vain luolan cryokammioista sai turvaa ja Abbyt riehuivat aidan toisella puolella, päättivät loput asukkaat hyvin erilaisesta ratkaisusta kuin näimme televisiosta. Lyhyesti sanottuna... ratkaisu johti niihin minulle rakkaisiin viimeisiin sanoihin:

"70 000 vuotta myöhemmin, Ethan Burken silmät rävähtivät auki."





keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Uskaltauduin Kansallisteatterin kellariin kohtaamaan kirjailijoita





Suuntasin maanantai-iltana Kansallisteatterille Helsinkiin iltapalan ja kirjallisuuskeskustelun toivossa. Kyseessä oli WSOY:n, Tammen, Johnny Knigan ja Kansallisteatterin järjestämä klubi-ilta bloggareille enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Olen kirjoittanut blogiani omassa pienessä kuplassani ja pelkäsin, että ehkä minulla on ollut turhan romanttinen kuva koko blogien maailmasta tuolla kaupallisen maailman pyörteissä. Ehkä siellä taustalla pyörisi joitain hämäriä kustantamoiden tyyppejä, jotka mainostavat uutuuksiaan ja kehottavat kirjoittamaan niistä mahdollisimman raflaavasti. Vievät kännykät ja sitovat kädet. Ryöstävät viattomuuden ja rehellisyyden.

Ilta olikin jopa yllättävän rento. Kirjailijoita haastateltiin, puhuttiin teatterista, viiniä ja salaattia nautittiin ja päästiin tapaamaan muita bloggareita. Haastattelut eivät tuntuneet mainoksilta vaan kyseessä olivat ihmiset, jotka selkeästi rakastivat kirjoja ja teatteria, ihan vain puhumassa keskenään. Yksinkertainen resepti ja siksi ehkä niin vangitseva.

Saapuessani teatterin kellariin huomasin olevani vieraiden joukossa hyvin yksin sukupuoleni edustajana enkä tästä ollut kovin yllättynyt kun olin kuitenkin kirjabloggaajien ympäröimänä. En myöskään ole maailman verkostoitunein bloggaaja, joten naamat olivat tuttuja lähinnä erinäisten blogien sivuilta tai viime vuoden kirjamessuilta. Oli siis myös siksi mukava huomata tunnelman olevan valmiiksi intiimi ja lämmin. Harva paikka olisikaan yhtä kulttuurielämän keskiössä kuin juuri Kansallisteatterin kellari ja sen tunnelma oli juuri sopiva juttelulle tarinoista.


Saimme hieman maistiaisia Kansallisteatterin tulevasta näytelmästä Onnellisuuden Tasavalta kun näyttelijä Hannu-Pekka Björkman lausui siitä muutamia osia ohjaaja Minna Leino (keskellä) seuranaan. Pään menettämisen uhalla ei esityksestä saa paljastaa liikoja, mutta sanon vain, että tiedän satavarmasti tämän olevan näytelmä minun makuuni. Siinä liikutaan Danten Jumalaisen Näytelmän jalanjäljissä Martin Crimpin tekstin pohjalta. Leino taas vaikutti ihmiseltä, jonka kanssa olisi halunnut jutella pidempäänkin. Sääli, etten ikinä nähnyt tämän edellistä ohjaustyötä Kuningas Kuolee (2013) Kansallisteatterissa.


Lavalle asteli myös Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho itse ja tuli olo, että bloggareitahan oikeasti taidetaan arvostaa. Kulttuurin etulinjasta jopa puhuttiin yhteydessämme vaikka tämä ehkä luokin lähinnä suorituspaineita.

Myllyaho on ohjannut näytelmän Alli Jukolan Tarina, joka pohjautuu Riina Katajavuoren (keskellä) kirjaan Wenla Männistö (2014). Kirja on päivitys Aleksis Kiven Seitsemästä Veljeksestä, mutta ei päivitys siinä mielessä kuin jokin Aku Ankan tyylinen modernisointi olisi vaan kirjassa todella muunnetaan tarinan henki toisenlaiseksi. Se ei uudista vain Kiven kirjaa vaan koko kulttuurillista ilmiötä, jota Seitsemän Veljestä edustaa erinäisine uudelleensyntymisineen. Olinkin jo kuuntelemassa viime vuoden puolella Porvoon Taidetehtaan sananäyttämöllä kuinka Katajavuori puhui uutuudestaan.

Myllyaho ja Katajavuori keskustelivat muun muassa siitä miten moniääninen kirja taipui monologiksi ja minkälainen prosessi esimerkiksi näytelmän musiikin laatiminen oli. Wenla Männistö itsessään sisältää useita lyriikoita, joista osa päätyi näytelmään Samuli Laihon sovituksina.

Illan päätteeksi saimmekin kunnian päästä katsomaan Alli Jukolan Tarina Kansallisteatterin Willensaunaan. Melkoista hemmottelua siis, mutta sekä näytelmästä, että kirjasta vielä myöhemmin lisää Lukupinossa.


Ehkäpä hauskinta antia illassa oli jo absurdimaisia piirteitä ottanut haastattelu kun ruotsalainen Christoffer Carlsson (vasemmalla) kertoi kirjoistaan Varjot (2013) ja Ääret (suomeksi 2015). Edellämainittu kirja oli Ruotsin Dekkariakatemian vuoden rikoskirja ilmestymisvuonnaan ja jälkimmäinen jatkaa sen tarinaa nykyajassa.

Haastattelu oli hieman irrallinen kun harhauduttiin välillä pohtimaan voisiko haastateltava olla melkein haastattelijan poika ja muutenkin koko hetki oli monien naurujen saattelema. Vaikkakin aiheena kirjoissa ovat erilaisten antifasististen ja kansallismielisten ääriryhmien törmäämiset.

Carlssonin mukaan ryhmien sisältä on tullut molemmilta palautetta, jossa sanotaan, että juuri sellaista se on. "Näin voisi oikeasti tapahtua". En ehkä vielä puoli vuotta sitten olisi näihin kirjoihin tarttunut, mutta Erik Axl Sundin ja Åke Edwardsonin myötä suhtautumiseni dekkareihin, ja etenkin ruotsalaisiin sellaisiin, on hieman parantunut.


Teatteri-ihminen, dramaturgi-ohjaaja Saara Turunen (oikealla) kävi myös juttelemassa bloggareiden kanssa, mutta ei niinkään teatterityöstään vaan uudesta kirjastaan Rakkauden Hirviö (2015).

Turunen kertoi kirjan olevan melko henkilökohtainen ja sisältävän paljon osia tästä itsestään. Tämä on ilmeisesti käsitellyt itseään melko raadollisestikin, koska haastattelijan kysyessä miten Turunen näkee päähenkilön, vastasi tämä "vitun rasittava".

Kirja on nuoren tytön kasvutarina ja sinänsä mielenkiintoista lukea miten aihetta on tällä kertaa lähestytty. Kirjasta on kirjoitettu pitemmin muun muassa Mari A:n blogissa.


Pauliina Susi oli kertomassa kirjastaan Takaikkuna (2015), jossa liikutaan kyberturvallisuuden aihepiirissä. En kirjan ilmestyttyä tiennyt haluanko siihen tarttua, koska jotenkin siitä tuli mieleen Dan Brownin Digital Fortress-tyylinen jännäri, joka ei minua oikeastaan kiinnosta.

Yksi pieni yksityiskohta sai kuitenkin huomioni heräämään kirjan suhteen. Nimittäin sen kaikki 555 sivua kertovat vain noin puolentoista vuorokauden sisällä tapahtuvista kohtauksista. Tämän tyyliset tarinat ovat aina vedonneet minuun ja onhan se myös mielenkiintoista saada suomalainen näkökulma nettiajan haasteisiin.

Susi kertoi itse teippaavansa aina läppärinsä kameran piiloon vakoilijoiden pelossa ja muutenkin kirjan kirjoittamisen myötä huolestuneensa siitä kaikesta tietomäärästä mitä meistä on olemassa. Voin samaistua. Itselläni on myös kamera piilossa ja olen kivuliaan tietoinen, että en kirjoita tätäkään tekstiäni vain viattomille kulttuurinystäville vaan kaikki sanani ja linkkini varmasti rekisteröidään johonkin.


Klubi-illan päätti hieno tapahtuma kun JP Koskinen ja Elina Hirvonen haastattelivat toisiaan uutuuksiensa tiimoilta. Etenkin Hirvosen kirjaa Kun Aika Loppuu (2015) olen odottanut pääseväni lukemaan. Olen kuullut siitä huomattavan määrän hyviä sanoja viime aikoina. Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen ja käsittelee kotimaista terrorismia kuulemma hienolla tavalla. Sen enempää en itsekään halua vielä kirjasta tietää, sillä haluan tarttua siihen puhtain ajatuksin.

Koskisen kirja Kuinka Sydän Pysäytetään (2015) liikkuu Talvisodan värittämässä maailmassa, mutta ei tämän mukaan ole kuitenkaan varsinainen sotakirja. Sota on vain jotain mikä sattuu vaikuttamaan kirjan ihmisten elämään. En tiedä onko tämä välttämättä tyyliseni kirja, mutta aion kuitenkin ottaa riskin kun vain lukupinoni tuosta hieman kevenee. Saan ainakin kerralla kunnon annostuksen suomalaista kirjallisuutta pitkästä aikaa. Häpeällisen vähän olen siihen perehtynyt.


Teatterikokemukset toivottavasti lisääntyvät vielä Lukupinossa myöhemmin. Jo pelkästään Kansallisteatterissa on menossa monia kirjanystävälle kiinnostavia projekteja. Näistä siis lisää myöhemmin.