Utö - arkisto sadalla kuvalla

Tämä on kokeellinen julkaisu, jossa etsin rajoja altistumisen ja suojan välillä. Luonnon ja espoolaistumisen välillä. Ympäristön lukemisen ja ympäristön kokemisen välillä. Matkustimme Utöseen, Suomen eteläisimpään asuttuun saareen Aalto yliopiston ja Lahden muotoiluinstituutin yhteistyönä. Omassa projektissani halusin luoda kuvien massan ja tekstin kokonaisuuden, jossa etsin maisemasta itselleni sisäistä harmoniaa ja järjestystä. Alla esittelen tulokseni.

Utö on hämärämmin ajasta irrallaan, kuin moni muu tila. Ajattomuuden kokemukseen ei vaadita yhtä paljon mielikuvitusta. Se on sisäänrakennettu saareen.

Olin lapsi, joka luki Valittuja paloja. Se ei ollut tarkoitettu kenellekään aikuiselle, vaan tuli omalla nimelläni kotiin. Muistan lukeneeni ihmisestä, joka oli kuollut erämaahan ja kuoleman syyksi oli annettu altistuminen.

Tuo sana jäi vaivaamaan. Mitä oli se altistuminen, johon saattoi ihan vain ulkona olemalla kuolla? Kuinka paljon suojaa ihminen tarvitsee, ettei ole altistunut?

Altistuminen palasi mieleen, kun valmistauduin Utön reissuun. Lopulta kaikki valmistautuminen on tasapainoilua altistumisen ja suojan välillä.

Utö edustaa minulle tilaa, jossa altistutaan jollekin. Tuuli, kylmyys, meri, kovat kalliot, massiivinen historian kokemus ja omat rajat. Suhde paikkaan muuttaa suhdetta itseen.

Pohdin mitä on altistumisen vastakohta ja muistin George Ritzerin käsitteen mcdonaldisaatio. Se ilmentää yhteiskunnan kaupallistumista niin, että tehokkuus läpileikkaa kaikkea inhimillistä toimintaa aina infrastruktuureista sosiaalisiin suhteisiin.

Suoja altistumista vastaan on syvää maailman järjestäytymistä. Päädyin Utön kallioilla kävellessä käsitteeseen espoolaistuminen. Eräänlainen paikallinen versio mcdonaldisaatiosta, jonka sisäisen luonteen pystyin helposti kuvittelemaan.

Espoolaistuminen on sitä, että graffitit poistetaan nopeasti, esteettiset vauriot asfaltissa päällystetään ja katukivetykset mitataan lähes pakonomaisella huolella.

Ympäristöstä tulee jotain täysin erillistä siitä luonnosta, jonka keskellä oikeasti olemme.

Olemme oikeasti luonnon keskellä. Sen joutuu sanomaan ääneen, jotta siihen voisi edes etäisesti uskoa. Tarkkaan mitatut katukivetykset toimivat kangastuksina, jotka eivät häviä niitä lähestyttäessä. Luonto on kaiken sisällä.

Järjestys ei ole kiinni suorissa katulamppujen riveissä tai toimistorakennusten kulmikkaissa muodoissa. Se on viesti, jonka luemme niistä, koska olemme oppineet niin lukemaan.

Vieraantuminen luonnosta ei ole koskaan tapahtunut, koska luonto on meissä. Me vain luemme sitä uusin tavoin. Luomme tarinaa järjestyksestä, suojasta ja HSL:n vyöhykkeistä.

Olla osa luontoa, ei ole tarina, jota tarvitsee keinotekoisesti kuvittaa puiden alla nukkumisella, keihäin metsästämisellä tai juurien syömisellä. Olla osa luontoa on vain olla.

Olla paikassa.

En etsinyt Utön saarelta luontokokemusta, etsin vaihtoehtoisia tapoja lukea ympäristöä. Halusin löytää uusia tapoja lukea sellaista tilaa, joka mielletään vahvasti luonnomukaiseksi.

Luen espoolaistunutta tilaa vaivatta. Tunnistan sen symmetrisyyden, rajat ja läpitunkevan tehokkuuden. Tunnistan sen tarjoaman suojan.

Halusin tunnistaa samankaltaisen symmetrian saarella ja löysin lukemisen tavan, joka avasi itselleni ympäristön säännönmukaisuuden.

Löysin rajoja ja suojaa, joka vei loitommaksi myyttisestä altistumisesta, josta olin lapsena lukenut.

Osa järjestyksestä on ihmisen luomaa ja osa vain hämärästi vaistottavissa. Pyrin asettamaan rajanvedon näiden kahden välillä kyseenalaiseksi. Jos kaikki järjestys olisi samanarvoista, niin mihin huomioni kiinnittyy?

Etsin muotokieltä. Pintoja, sävyjä, sommitelmia ja harmoniaa. Luonnostelin, katsoin, kuvasin ja kosketin. Utö muuttui järjestelmien verkostoksi ja minusta tuli arkistoija.

Arkistoni on sata valokuvaa. Jokainen kuva on henkilökohtaisesti syvä havainto, jossa tila viestii minulle välittömällä tavalla.

En voinut aina olla varma luinko ympäristöä, vai kirjoitinko sen päälle. Päätin kommunikaation itsessään olevan tärkeintä.

’

Arkistointi on Derridan mukaan väkivaltainen teko. Jotain mikä ei ainoastaan kuvaa todellisuutta, vaan myös muokkaa sitä. Arkistointi ei ole tapa lukea vain menneisyyttä, vaan myös tulevaisuutta.