lauantai 10. maaliskuuta 2018

Yliluonnollista balettia - Giselle


Coralli-Perrot-Petipa: Giselle, Yimeng Sun. Kuva: Sakari Viika 2018

Giselle on romanttisen baletin klassikko, joka sai Suomen kantaesityksensä vuonna 1929. Kansallisbaletin lavalla nähdään nyt Cynthia Harveyn toteutus, jonka tämä toteutti alkuperäisen koreografian pohjalta Oslon baletille vuonna 2009.

Tiedättekö mikä tekee baletista niin vetovoimaisen taiteenlajin? Minä en ainakaan, mutta jotain lähes maagista siinä on. Tanssijat liikkuvat tavalla, joka on samaan aikaan todella luonnollista ja todella epäluonnollista. Liike on kaunista ja vangitsevaa tavalla, jota vain on niin vaikea kuvailla.

On ainakin selvää, että mikään suuri baletin asiantuntija ei tarvitse olla esityksestä nauttiakseen. Gisellen myötä olen entistä vakuuttuneempi siitä, että baletti on enemmän tunteilla aistittava kuin järjellistettävissä oleva taiteen muoto.

Gisellen tarina on itsessään maaginen. Metsänvartija Hilarionin ihastuksen kohde Giselle, iskee silmänsä nuoreen talonpoikaan nimeltä Albrecht. Tämä on kuitenkin todellisuudessa naamioitunut aatelismies ja petoksen tullessa julki, Gisellen järki sumenee ja kiihkeän tanssin jälkeen tämä kaatuu kuolleena maahan.

Sekavaa menoa? Noh... Toinen näytös tuo lavalle wilejä, ennen häitään petettyjä kuolleita neitoja. Kuningattarensa johdolla neidot kutsuvat näitä pettäneitä miehiä tanssimaan kuolemaan asti ja Giselle ja Albrecht ajautuvat kauniiseen ja kohtalokkaaseen tanssiin.

Coralli-Perrot-Petipa: Giselle, Eun-Ji Ha, Florian Modan. Kuva: Sakari Viika 2018

Giselle on romanttisen suuntauksen baletti, jota voitiin kutsua myös nimellä ballet-fantastique, eli yliluonnollisia elementtejä sisältävä baletti. Näissä mystiset naishahmot aaveista keijuihin kiusoittelivat saavuttamattomina unelmina.

Tästä baletista voisikin melkein vetää suoran linjan nykyaikaisiin vampyyrileffoihin, joissa leikitellään mystiikan, kuoleman ja romantiikan välimaastossa. Jo slaavilaiset vampyyritarut olivat osaltaan innoittamassa Gisellen maailmaa.

Tämä maailma herää henkiin etenkin juuri siinä toisessa näytöksessä, jossa wilit valtaavat lavan ja kaiken sen kauneuden takaa on mahdollista aistia jotain niin herkullisen synkkää. Baletti ei ole lopulta niin etäistä taidetta kuin moni ehkä kuvittelee. Se puhuttelee tämänkaltaisten perustarinoiden kautta jotain hyvinkin tuttua meissä.

Kansallisbaletti ja se kaikki taito mikä sinne on pakkautunut, jaksaa kerta toisensa jälkeen yllättää. Olen usein kuullut miten baletti ja ooppera ovat liian kalliita käydä katsomassa, mutta kannattaa käydä vilkaisemassa niitä oopperan sivuja. Lippuja on oikeasti mahdollista saada hyvinkin edullisesti ja kyseessä ei todellakaan ole enää mikään eliitin taiteenlaji. Tai jos on, niin viekäämme se takaisin.

Esimerkiksi juuri Giselle toimii niin monella eri tasolla, että kaikille löytyy jotain. Gisellen roolin tanssiva Hanako Matsune loisti roolissaan sydäntäsärkevällä tavalla. David Walkerin lavastus oli juuri niin satumainen kuin toivoinkin. Etenkin se toisen näytöksen metsä ja se kuutamo tekivät vaikutuksen. Pidin siitä miten mikä tahansa kohta baletista toimisi upeana maalauksena.

Coralli-Perrot-Petipa: Giselle. Kuva: Sakari Viika 2018

Lisää tietoa baletista kannattaa käydä lukemassa Kansallisoopperan sivuilta täällä. Luvassa henkiolentoja ja romantiikkaa. Ei kannata missata.



KOREOGRAFIA
Marius Petipa

KOREOGRAFIA
Jean Coralli

KOREOGRAFIA
Jules Perrot

TOTEUTUS JA OHJAUS
Cynthia Harvey

MUSIIKKI
Adolphe Adam

MUSIIKINJOHTO
Philip Ellis

LAVASTUS, PUVUT
David Walker

VALAISTUS
James F. Ingalls

ROOLEISSA
Giselle: Hanako Matsune
Alrecht: Michal Krčmář
Hilarion: Tuukka Piitulainen
Myrtha: Abigail Sheppard
Bathilde: Petia Ilieva
Bertha/Gisellen äiti: Anna Konkari
Herttua: Jani Talo
Wilfried: Florian Sollfrank
Esitys nähty medialipulla


Käy seuraamassa Lukupinoa myös näissä:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.