Maailman luonnollisin asia on Mikko Rimmisen huomiota herättänyt teos, jossa tämä heittäytyy melko kokeellisen kerronnan vietäväksi. Romaani on Rimmisen viides ja monella tapaa erikoisin. Se on yleisilmeeltään melko tyylikäs ja harkittu kokonaisuus, joka kuitenkin saattaa joitakin lukijoita ärsyttää.
Mikko Rimminen on hylännyt ison läjän perinteisiä keinoja kertoa tarinaa. Teksti koostuu näennäisen tajunnanvirtamaisesta selonteosta, jossa kertoja yrittää selvittää tapahtumien ketjua. Kertoja ei tiedä miten löytäisi sanoja kuvaamaan kaikkea mitä Ernstille tapahtui Berliinissä, mutta lukuisten listojen ja alaviitteiden kautta asiat hiljalleen aukeavat lukijalle.
Joka päivä samanlaista virastotyötä puurtava Ernst on joutunut kosketuksiin mysteerisen kuution kanssa. Tämä määrätään viraston alimpiin kerroksiin uusiin työtehtäviin kuution parissa ja pian paljastuu, että sen alkuperä saattaa olla jossain maapallon ulkopuolella.
Juonella ei kuitenkaan ole oikeastaan väliä. Kirjan voima on kertojan tavassa yrittää saada esitetyksi lukijalle, jotain sanoja suurempaa. Tämä on mahdottomalta tuntuva tehtävä kirjailijalle ja siksi täytyy hieman nostaa hattua Rimmiselle.
"Niin siis, odota vähän. Tämä (tai tämä tai tämä tai tämä tai tuo) tapahtui siis Berliinissä, korttelissa, joka sijaitsi niin tarkoin kahden kaupunginosan rajalla, että oli tai on mahdotonta sanoa, oliko (tai onko) kysymys lopun perin Pankowista vai Prenzlauer Bergistä, enkä nyt oikeastaan tiedä, olisiko tällaisella linjanvedolla ollut lopputuloksen kannalta kaksistakaan merkitystä, ja, kun asiaa nyt tarkemmin ajattelee, niin itse asiassa kaikki olisi voinut tapahtua missä hyvänsä keskieurooppalaisessa suurkaupungissa (ja ehkä tapahtuikin)."
Kertoja operoi lukuisten erilaisten mahdollisuuksien ja sanojen pyörteessä. Sanat kuvaavat maailmaa, mutta nyt viitataan selkeästi johonkin sanojen, ja samalla siis maailman, ulkopuoliseen tapahtumien ketjuun.
Sen sijaan, että kertoja yrittäisi yksinkertaistaa tapahtumia, tämä yrittää päästä lopputulokseen persoonallisen päämäärättömästi. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Syntyy aivan uudella tavalla rytmittynyttä kerrontaa, josta tulee mieleen esimerkiksi Chuck Palahniukin Pygmy.
Tämä kannattaa lukea jo ihan kielellisen leikin takia. Antautua sille ja tunnustaa, että kieli on vain satunnaisiin sopimuksiin sidottu järjestelmä, jonka ulkopuolellakin on asioita, joista voi puhua.
Mikko Rimminen, 2017, Maailman luonnollisin asia, Teos, arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti