maanantai 28. marraskuuta 2016

Vihan jumala




Yasmina Rezan näytelmä Vihan Jumala (Le Dieu du carnage) on esitetty useissa teattereissa ympäri Suomen. Kotkan kaupunginteatteri on se teatteri, jossa minä nyt näin yhden lempinäytelmistäni ensimmäistä kertaa.

Vaikka en ollut nähnyt tätä näytelmää aiemmin oli se siis jo minulle tuttu. Olen lukenut parikin Rezan näytelmää ja tietysti nähnyt upean tulkinnan Carnage (2011) Roman Polanskin elokuvana. Rakastan Rezan tekstiä ja teatteria, joka pohjautuu lähes yksinomaan dialogille. Vaikka tämä voi olla vaativaa näyttelijöille, niin lopputulos on usein vangitseva. Kokemus on välillä lähempänä hyvän kirjan nauttismista, kuin perinteisen teatterin katsomista.

Yasmina Reza on ranskalainen näytelmäkirjailija ja kirjailija, jolla on myös koulutus sosiologina. Koulutus näkyy tämän teksteissä, sillä dialogissa on jotain todella tarkkanäköistä tietämystä ihmisten välisestä suhteesta ja yhteiskunnallisista kiemuroista. Nimenomaan sosiaalisesta.

Reza ottaa sen mitä pidämme sosiaalisena käyttäytymisenä ja kääntää asioita päälaelleen ilman varsinaisia absurdeja elementtejä. Tämä vain korostaa tiettyjä osia normaalista kanssakäymisestä ja päästää vapaaksi hahmoissaan tunteita ja ajatuksia, joista olemme kiusallisen tietoisia, mutta päätämme syystä tai toisesta tukahduttaa.

Antti Leskinen, Jarkko Sarjanen, Ella Mustajärvi ja Anne Niilola

Vihan jumala on näytelmä, jossa tukahdetut impulssit päästetään valloilleen, mutta hyvin hienostuneesti ja kerroksittain. Missään vaiheessa ei tapahdu suurta räjähdystä tai kaiken muuttavaa juonenkäännettä (ellei tiettyä oksennuskohtausta lasketa). Kyseessä on vain kahden pariskunnan keskustelu olohuoneessa, joka hiljalleen muuttuu taistelutantereeksi.

Pariskunnan lapsilla on sattunut välikohtaus, jossa jopa keppi on osunut toista poikaa naamaan. Vanhemmat ryhtyvät selvittämään asiaa kaikella sillä sivistyksellä, joka nykyihmiselle on suotu. Sivistys on kuitenkin eräänlainen peitetyökalu, jolla pyritään pitämään alkeellisempia tunteita maan alla.

Sivistyneisyys ja hienostuneisuus ei oikeastaan petä koko keskustelun aikana, mutta rakoilee moneen eri suuntaan. Juuri tämä luo näytelmän herkullisen jännitteen. Koko ajan taiteillaan sivistyneisyyden reunoilla, mutta ikinä ei oikeastaan päästetä siitä irti. Pariskuntien omat ongelmat nostetaan pöydälle, henkilökohtaisuuksilta ei vältytä ja lopulta tuntuu, että ainoa aito ja suora kommunikointi onkin tapahtunut juuri niiden poikien välillä leikkipuistossa.


Vihan jumala on sijoitettu tapahtumaan ainakin Pariisissa, Lontoossa ja New Yorkissa. Kotkan versiossa ollaan Pariisissa Marielle Eklund-Vasaman ohjauksessa. Lava on puhtaan valkoinen ja sitä koristaa kukkaruukut täynnä tulppaaneja. Kaikki on suhteellisen minimalistista, mutta Lucie Kuropatován lavastus ja puvut ovat vanginneet sen tyylin, jolta Vihan jumala kuuluukin mielestäni näyttää.

Oli mukava nähdä Anne Niilola hieman erilaisessa roolissa kuin tällä oli Neljäntienristeyksessä. Tämä omaa tietynlaisen hallinan omissa eleissään, jota on ilo seurata (vaikka jälleen vuorosanojen kanssa oli pientä hajamielisyyttä). Niilola kykenee muuttamaan hahmonsa tunnetiloja silmänräpäyksessä eikä katsoja ikinä voi luottaa siihen mitä seuraavaksi tapahtuu.

Niilolan aviomiehenä nähtiin Antti Leskinen, jonka rooli oli toimia sinä "jokamiehenä". Hyssyttelevänä, mutta maalaisjärkisenä perheenisänä, joka yrittää etsiä niitä järkiratkaisuja. Juuri tähän Leskinen olikin nappivalinta, sillä onhan tämä lupsakka näyttelijä.

Toista pariskuntaa esittivät Ella Mustajärvi ja Jarkko Sarjanen. Myös Kotkan teatterin vakiokasvoja, joita en kuitenkaan ole pahemmin ennen nähnyt näin dialogiin pohjautuvissa näytelmissä. Sarjasen hieman etäinen ja urakeskeinen mies oli uskottava. Mustajärvi taas tarjosi hienosti hiljaisen (ja välillä ei niin hiljaisen) kapinallisen vastapainon tälle.

Yksilösuoritusten sijaan tässä näytelmässä nousee kuitenkin tärkeimmäksi asiaksi se kemia, joka vallitsee neljän näyttelijän välillä. Näiden roolit vaihtuvat keskinäisessä kanssakäymisessä jatkuvasti. Rintamat muuttuvat vähän väliä ja yhteinen sävel on hankala pitää koko näytelmän ajan.

Nämä näyttelijät ovat kuitenkin selkeästi tottuneet yhteisen lavan jakamiseen ja oli helppo uskoa kyseessä olevan vanhojen avioparien. Se vuosien yhteinen taival näkyi pariskuntien takana ja se on se seikka, joka tästä näytelmästä lopulta tekee uskottavan.

Vihan jumala Kotkan kaupunginteatterissa jatkuu vielä ensi vuodelle asti ja suosittelen kokemaan sen. Tämä ei ole iso spektaakkeli vaan tarkkanäköinen, sosiologinen tutkimusmatka ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Lisää tietoa esityksestä löytyy Kotkan teatterin sivuilta täällä.


Suomennos
Reita Lounatvuori
Ohjaus
Marielle Eklund-Vasama
Lavastus ja pukusuunnittelu
Lucie Kuropatová
Valosuunnittelu
Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu
Kaj Günther
ROOLEISSA 
Anne Niilola
Antti Leskinen
Ella Mustajärvi
Jarkko Sarjanen
Esitys nähty medialipulla
Kuvat
Juha Lahtinen
Juliste
Sofia Virtanen 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.