12.11.2016

Neljäntienristeys





Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on kirja, jonka hypetys melkein sai minut jättämään sen hyllyyn. Jos ihan kaikki lukevat yhtä ja samaa kirjaa, niin senhän täytyy olla vain niin tasapaksua, että se sopii kaikille. Vähän kuin kirjallisuuden ranskanleipää. Vähän mautonta vaikkakin mukavaa mussuttaa.

No näin ei ollut vaan suosiolle löytyi ihan oikea syy. Tarina oli vahva ja sen hahmot vielä vahvempia. Olipa siis ilo päästä katsomaan mitä Kotkan Kaupunginteatteri oli tarinalle tehnyt.

Kirjan tarina on ajassa seilaava, sukupolvien läpi ulottuva surullinen, mutta toisaalta todella elämää pursuava pieni helmi. Kätilönä toimiva Maria toimii tarinan alkulähteenä ja tämän tytär Lahja nousee lopulta suureksi, vanhaksi äitihahmoksi. Lahjan mies Onni on kuitenkin itselleni se mielenkiintoisin hahmo tarinassa ja myös yksi parhaita hahmoja, joita suomalaisessa kirjallisuudessa olen saanut kunnian tavata.

En aio avata tarinaa enempää enkä näytelmänkään suhteen kerro spoilereita. Kirjasta on kuitenkin puhuttu paljon muissa blogeissa ja voit lukea siitä esimerkiksi Amman blogista, Reader, why did i marry him? -blogista, Kirsin kirjanurkasta tai Jokken kirjanurkasta.

Kotkan kaupunginteatteri on tullut minulle tutuksi ja näillä on havaittavissa hyvin selkeä, oma tyylinsä. Näinpä osasin jo odottaa aivan tietynlaista Neljäntienristeystä. Tutut näyttelijät on upea nähdä vaihtavan rooleja kuin villasukkia näytelmä näytelmän jälkeen ja Neljäntienristeys tarjosi ikkunan sinne traagisempaan puoleen teatteria, kuin aiemmin olen tottunut näiltä näkemään.

Etenkin Mikkomarkus Ahtiaisen suoritusta odotin, koska tämä on mielestäni loistava näyttelijä komediaa tehtäessä. Selkeästi se draamakin onnistuu Ahtiaiselta luontevasti Lahjan ja Onnin poikana Johanneksena, mutta etenkin lapsena Johanneksesta kuoriutui se tuttu komediallinen hahmo, josta olen tottunut pitämään. Juuri sopivalla mitalla kuitenkin.

Mikkomarkus Ahtiainen ja Mirka Mylläri

Samoin voimatiimi Antti Leskinen, Jarkko Sarjanen ja Kari Kukkonen näyttivät useissa pienemmissä rooleissa olevansa muuntautumiskykyisiä näyttelijöitä. Nämä kannattelevatkin useaa Kotkan teatterin näytelmää juuri tuolla kyvyllä heittäytyä nopeasti uusiin tilanteisiin.

Suvun alkuperäinen matriarkka Maria oli vaikuttava hahmo Anne Niilolan esittämänä. Vaikka illan esityksessä Niilola tuntui välillä herpaantuvan jonnekin ulos näytelmästä, niin hahmo oli voimakas. Kirjan Maria heräsi henkiin tässä tulkinnassa ja sen lukeneille tämä varmasti oli tärkeää. Koko näytelmän tunnelma on paljolti kiinni juuri Marian hahmossa. Tämä on se alkuosa, josta kaikki muut hahmot lähtevät rakentumaan.


Anne Niilola kätilönä
Onnia näytellyt Osku Haavisto on jäänyt aiemmissa Kotkan teatterin näytelmissä hieman taka-alalle, mutta nyt näin hyvin tarkasti ja herkästi kuvatun hahmon Haaviston työssä. Onni ei ole helppo hahmo ottaa omakseen, joten olin erittäin tyytyväinen nähdessäni kirjan Onnin heräävän henkiin. Onni on monella tapaa todella vahva hahmo, mutta joutuu epäilemään itseään alituiseen. Tämä ei sovi maailmaan, mutta taistelee kuitenkin mahtuakseen. Aivan mahtava hahmo Kinnuselta!

Lahjan tyttäret Anna ja Helena, eli Jenni Rautiainen ja Henni Kiri joutuivat kärsimään kovapäisestä äidistään ja näistä paistoi tietynlainen ahdistus näytelmän läpi. Henni Kiri sokeana Helenana jäi mieleen ja pidin tämän tavasta näyttää Helena juuri niin voimakkaana hahmona kuin tämä oli. Sokeus ei Helenan elämää hidastanut ja tämä näkyi Kirin tulkinnassa. Katsomossa sattuikin olemaan juuri tässä näytöksessä lukuisia näkövammaisia saapuneena seuraamaan näytelmää.

Näyttelijöistä suurimman huomion vei se, joka huuti kovimmin. Marian tytär Lahja oli ehkä kovaääninen, mutta monella tapaa myös sielukkain hahmo lavalla. Kirjassa en oikeastaan hahmosta pitänyt, mutta lavalla Miia Maaranen teki tästä äänekkyydessäänkin todella sympaattisen. Nuori ikä ei haitannut vanhankaan Lahjan saappaisiin menemistä ja juuri niissä vanhuuden hetkissä Maaranen näyttikin voimansa näyttelijänä.

Lahjan ja tämän miniän Kaarinan yhteenottoja oli ilo seurata. Mirka Myllärin Kaarina oli ehkä ihan hitusen pirullisempi ja uhmakkaampi, kuin kirjassa, mutta tämä teki naisten välisestä jännitteestä vain vahvemman.

Miia Maaranen ja Mirka Mylläri

Neljäntienristeys on todella suomalainen kirja ja näytelmä, mutta samalla se voisi sijoittua aikalailla minne vain. Sieltä 1800-luvulta kuljettiin aina lähes nykypäivään asti ja vaikka hahmot erivät hyvin erilaisissa ajoissa, niin näiden ihmisyydessä oli jotain kovin tunnistettavaa. Hahmot ovat teräksenkovia. Ne ovat sellaisia, että voisi kuvitella kirjaa ravistaessa niiden klonksahtelevan kovina rautapaloina ulos kirjasta. Suosittelen menemään katsomaan Kotkassa nämä tuotiin henkiin.

Neljäntienristeys on nähtävissä Kotkan kaupunginteatterissa enää kolmen näytöksen ajan, joten suosittelen pitämään kiirettä. Neljäntienristeys nähtiin myös Turun kaupunginteatterissa ja ensi vuonna kannattaa pitää silmällä Oulussa esitettävää oopperaa kirjan pohjalta. Neljäntienristeyksen itsenäinen jatko-osa Lopotti on ainakin omassa lukupinossani tällä hetkellä korkealla.



Dramatisointi
Snoopi Siren
Ohjaus
Miko Jaakkola (vier.)
Lavastus
Lucie Kuropatová
Pukusuunnittelu
Anne Hannula
Valosuunnittelu
Mikko Laaksonen
Äänisuunnittelu
Kaj Günther
Videosuunnittelu
Miko Jaakkola (vier.)
 Esityskuvat: Juha Lahtinen
Juliste: Matti Vahtera

Rooleissa
Anne Niilola
Miia Maaranen
Mirka Mylläri
Osku Haavisto
Mikkomarkus Ahtiainen
Lise Holmberg
Jarkko Sarjanen
Kari Kukkonen
Antti Leskinen
Teemu Koskinen / syksyllä Toni Harjajärvi
Jenni Rautiainen
Henni Kiri
Nea Laakkonen
Meeri Länsmans
Videossa Miisa Laitinen
Esitys nähty medialipulla

1 kommentti:

  1. Olipa kiinnostavaa lukea bloggauksesi! Olisi mahtavaa nähdä tämä teatterin lavalla, sillä minua Neljäntienristeys ei valitettavasti sytyttänyt sillä tavalla kuin moni muu siihen rakastui. Sen sijaan Lopottiin ihastuin palavasti, tulisikohan sekin joskus teatteriin... Sen vuoksi matkustaisin pidemmänkin matkan!

    VastaaPoista