sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Lentävä hollantilainen Kansallisoopperassa




Kansallisooppera, Lentävä hollantilainen, paljon blingiä ja suuren juhlan tuntua. On hämmentävää miten yhden ihmisen mahti vaikuttaa niin elävästi aikojen jälkeen, kun Richard Wagnerin musiikki täyttää salin. Se on ajatonta tavalla, joka on jopa musiikin maailmassa harvinaista. Se koskettaa niin syvältä, että pidät mahdottomana, että se olisi tarkoitettu jollekin toiselle ihmiselle jossain toisessa ajassa.

Kansallisoopperan Lentävä hollantilainen oli myös jotain uutta. Oopperoiden modernisointi toimii, kun se aidosti tuo oopperaan jotain uutta ja mielestäni tässä oli onnistuttu. Maineikkaan Kasper Holtenin ohjaus pyrki nimenomaan kertomaan jotain ihmisille omassa ajassamme.

Jotain aivan uutta oli Holtenin tapa muuttaa sukupuolien valtasuhteita tarinassa. Oopperan maailma on täynnä naisia, jotka uhrautuvat miesten puolesta ja joiden elämään ei oikeastaan muuta kuulukaan kuin miehen rakastaminen palavasti ja ehdoitta. Juuri tähän asetelmaan oli upea nähdä tehtävän muutoksia.
Holten sanoo:

”Oopperan historia on täynnä teoksia, joissa naisen täytyy kuolla jotta mies saisi vapauden. Nykyisessä maailmassa me näemme eri tavoin miehen ja naisen tasapainon. Lentävässä hollantilaisessa haluan kysyä, millainen Senta oikein on ja mikä on hänen kohtalonsa. Hän ei ole vain uhrautuja.”

En lähde spoilaamaan miten Sentan tarina sitten menikään, mutta sanon vain, että olin todella iloisesti yllättynyt.

Lentävän hollantilaisen tarina itsessään on vanha. Hollantilainen on kirottu sielu, joka kerran seitsemässä vuodessa voi palata maihin seilatessaan ympäri maailmaa (joo tuttu vaikka siitä Pirates of the Caribbeanista). Vain uskollisen naisen rakkaus voi pelastaa tämän kohtaloltaan. Toki naisen uskollisuus on sen verran häilyvä käsite, että varmuuden vuoksi kannattaa vaikka heittäytyä mereen kuolemaan, jottei miehen ego missään vaiheessa vahingoittuisi ja kirous jatkuisi.

Holtenin ohjauksessa hollantilainen on merenkävijän sijasta taiteilija. Meren myrskyt ovat tarinan kantava elementti, mutta ne ovat enemmänkin sisäisiä myrskyjä, joita taiteilija käy inspiraationsa kanssa sekä markkinoiden mysrkyjä, joiden varassa elämämme nykyään seilaavat.

Johan Reuter




Myrskyn käyttäminen metaforana modernille ei vaikuttanut ollenkaan väsyneeltä vertaukselta vaan tulkinta oli todella raikas. Se ei ollut liian itsestäänselvä ja Wagnerin musiikki onnistuu osaltaan poistamaan syyttelevää paatosta tarinasta olemalla omin avuin, niin rehellisen mahtipontista. Mikään ei kuulosta teeskennellyltä, kun sen esittää Wagnerin tahtiin. Kaikki on totta.

Holten sanoo:

”Me kaikki elämme päivittäin myrskyssä, matkustamisen, lentokenttien, langattoman internetin informaation virran keskellä. Se kaikki saa sielun värähtelemään maailman mukana, mutta joskus kaikkea on liikaa. Miten tässä myrskyssä pystyy elämään?”

Myrsky heijastelee myös Wagnerin omaa elämää. Tämä ei ikinä onnistunut löytämään etsimäänsä rakkautta ja eli elämää, joka sanalla sanoen oli myrskyisä. Tavallaan siis voisi kuvitella, että jo Wagner käytti myrskyä vertauksena sille, joka ihmisten elämässä on epävakaata ja raivoavaa. Myös konkreettinen myrsky, jonka keskellä Wagner oli 1839 merimatkalla Norjan rannikolla vaikutti oopperan syntyyn, joka myös sijoittuu Norjaan.

Lentävän hollantilaisen toteutus oli huimaava. Kansallisoopperan lava on muuntautunut moneksi näyttäväksi maailmaksi vuosikymmenten aikana, mutta nyt oli välillä hankala muistaa, että kyseessä oli esiintymislava lainkaan.

Vanha kohtasi modernin myös Philipp Fürhoferin lavastuksessa, jota täydensi Jesper Kongshaugin valaistus ja monessa mukana olleen Luke Hallsin videosuunnittelu. Pyörivää lavaa hallitsivat suuret valkoiset huoneet, jotka peilien ja valojen keskellä loivat lähes illusorisen maailman, jossa ei oikein tiennyt mikä on todellista ja mikä ei.


Taustalla videot hämmensivät todellisuuden rajaa entisestään ja on hankala sanoin kuvata miten myrsky tuotiin eläväksi Wagnerin musiikin ja vaikuttavien valojen ja liikkeen tuoksinnassa. Se oli raivoisaa, sinistä, värisyttävää ja todellista. Hollantilaisen musiikki oli minulle tuttua kuitenkin vain levyltä soitettuna, joten tämä kokemus muutti hollantilaisen ikuisiksi ajoiksi mielessäni.

Jo kun John Fioren johtama orkesteri lähti alkusoittoon, meni ihoni hieman kananlihalle siitä tulevan odotuksesta. Tämä on tunne, jonka saa aikaan lähinnä Wagner tai Metallica. En lähde tapojeni vastaisesti käymään läpi esiintyjien suorituksia vaikka esimerkiksi Camilly Nylundia tekisi mieli ylistää enemmänkin. Esiintyjät itse nostivat oopperan pääosaan ja vaikka yksilösuoritukset olivat huikeita ja arvostettavia, niin nyt kokonaisuus oli paljon, paljon enemmän kuin osiensa summa.

Kokonaisuus rakentui videosta, joka oli välillä jopa näyttelijöiden itsensä kuvaamaa livevideota, mahtavasta laulusta, vielä mahtavimmista kuorokohtauksista, lavalla tehdystä maalaustaiteesta... Oikeastaan kokonaisuus käsitti niin monta taiteenlajia, että päätä huimasi. On ilo nähdä miten monesta ooppera pystyy ammentamaan ja pidän paljon ihan yleisesti siitä suunnasta miten taidemaailma on muuttunut vuosi vuodelta poikkitaiteellisemmaksi.

Sari Nordqvist, Camilla Nylund
Esimerkiksi Signe Fabriciuksen koreogragia teki esitykseen paljon. Tanssi elementtinä sulautui kohtauksiin lähes salakavalasti välillä ja esiintyjien liikekieli korosti musiikin voimaa. Erityisesti alun viettelijätteret olivat jopa pikkuisen tuhman eroottisia ja muistustus, että nyt viedään oopperaa uuteen suuntaan.

Kun kuoro on räjähtänyt lauluun, esiintyjät liikkuvat tunteiden myllerryksessä ja yhtäkkiä kuorosta irtautuu osa hallitussa koreografiassa myrskyävään liikkeeseen aidon oloisten salamoiden välkkyessä, niin ei sitä tunnelmaa yhdessä pahaisessa blogissa pysty kuvailemaan. Tämä on nykyaikaista oopperaa ja omalta osaltani voin todeta suunnan olevan oikea. Olin haltioissani yleisössä ja olen sitä edelleen. Yritin jättää ainakin vuorokauden väliin tämän tekstin ja esityksen väliin, mutta ei se riittänyt. Ei siitä pysty irrottautumaan.

Lisää tietoa esityksestä löydät oopperan sivuilta täältä. Jos et ole pahemmin käynyt oopperassa ja haluaisit antaa sille mahdollisuuden, niin suosittelen todella lämpimästi juuri tätä oopperaa. Se iskee kaikkiin aisteihin voimalla ja antaa sinulle kokemuksen siitä mitä ooppera voi parhaimmillaan olla.

Jos et pääse oopperaan paikan päälle niin 24.11 voit katsoa esityksen kotoa käsin osoitteessa oopperabaletti.fi/live.


Nimiroolissa esiintyvät Johan Reuter ja Olafur Sigurdarson. Sentana nähdään ensi-illan lisäksi viidessä muussa esityksessä Camilla Nylund, joka on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaissopraanoja. Sentan roolissa esiintyy myös Pauliina Linnosaari. Dalandin roolissa puolestaan vuorottelevat Jyrki Korhonen ja Gregory Frank. Muissa rooleissa esiintyvät mm. Mika Pohjonen, Sari Nordqvist ja Christian Juslin.

Musiikinjohto
John Fiore
Ohjaus
Kasper Holten
Lavastus
Philipp Fürhofer
Puvut
Anja Vang Kragh
Valaistus
Jesper Kongshaug
Videosuunnittelu
Luke Halls
Koreografia
Signe Fabricius
Ensimmäisen kuvan maalaus
Ivan Konstantinovich Aivazovsky
Esitys nähty medialipulla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.