Tristan ja Isolde

Jyrki Anttila, Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli

Tää on nyt se iso juttu. Wagnerin suuri ooppera, joka saa ihmiset hämmentymään tai pyörtymään. Vähän jännitti mennä edes katsomaan sitä, sillä jos minä en pitäisi siitä, niin mitä se kertoisi minusta? Olisinko sivistymätön moukka?

En pyörtynyt, en saanut sisäisiä pyörteitä, jotka pysäyttäisivät minut reflektoimaan koko elämääni ja sitä ympäröivää ikuisuutta. Mutta se oli hyvä.

Ihan ensin on syytä taas muistuttaa, että minä en kirjoita kritiikkiä ja tällä kertaa tuskin edes arvostelua. Nämä ovat omia kokemuksiani, joita kirjaan ylös ja joihin toivon useammankin ihmisen voivan samaistua.

Voimakkaimmin ooppera avautui minulle kun Kansallisoopperan kokemuksen jälkeen palasin musiikkiin vielä kotona. Ensi-illasta on nyt jo muutama päivä ja yleensä kirjoitan kokemukseni ylös heti seuraavana päivänä. Jotain tässä oopperassa oli, joka tekee sen purkamisesta hankalaa. Tuntuu, että tässä oli jotain syvempää, jota minun kykyni eivät riita ilmaisemaan.

Musiikki kosketti, mutta tasolla, jota on hankala itsessään tiedostaa. Ensimmäiseen väliaikaan asti olin hämmentynyt. En tiennyt aina missä mennään ja asiat tuntuivat tapahtuvan hitaasti. Jouduin pakottamaan itseni tuntemaan oopperan, sen silkan ymmärtämisen sijaan. Väliajan jälkeen asiat ottivat tiiviimmän tahdin ja havaitsin todistavani osia siitä suuresta oopperasta, josta olin lukenut.

Jyrki Anttila, Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli

Aito tuli elementtinä lavalla syvensi kokemusta etenkin upeissa kuorokohtauksissa. Musiikkia johti Hannu Lintu, joka asteli paikoilleen rockstaran elkein ja isoin hurrauksin. Steffen Aaringin lavastus oli jylhä ja komea ja Marie í Dalin puvut sopivat maisemaan täydellisesti. Ansaittuun pääosaan jäävä laulu oli mahtavaa ja täytti salin. Jyrki Anttila Tristanina ja Johanna Rusanen-Kartano Isoldena heittäytyivät rooleihinsa ensimmäistä kertaa, mutta tuntui kuin nämä olisivat esittäneet osansa jo monia kertoja.

Oopperan tarina kertoo Isoldesta, jota Tristan on laivalla viemässä tämän tulevan miehensä, kuningas Marken (Jyrki Korhonen), luokse. Tristan on surmannut Isolden entisen miehen taistelussa ja Isolde yrittää kostaa tämän myrkyttämällä Tristanin. Isolden palvelijatar Brangäne (Lilli Paasikivi) on kuitenkin vaihtanut myrkyn lemmenjuomaan ja kuten arvata saattaa... asiat mutkistuvat.

Seuraa ihmissuhdedraamaa, joka ylittää dramaattisuudessaan minkä tahansa modernin saippuaoopperan. Tristan ja Isolde tahtovat kuolla yhdessä, jäädä ikuiseen yöhön. Kansallisoopperan lava värjäytyy verenpunaiseksi ja lopussa katsoja on jo ihan sekaisin päästään.

Itselleni suurin tarttumapinta tarinassa oli yhteys erääseen lempifilosofeistani. Wagner käytti tarinansa kulussa Arthur Schopenhauerin ajatuksia, jonka mukaan maailmaa hallitsee tahto elämään. Tahto on persoonatonta ja sitä on mahdotonta tyydyttää.

Tässä mielessä Schopenhauer puhui hyvin samankaltaisesta tyydyttymättömästä tahdosta kuin Buddhalaiset tai vaikka Palahniuk Fight Clubissa. Ainoa keino "valaistumiseen" on tahdosta irti pääseminen. Tajuaminen, että sinä et ole uniikki vitun lumihiutale, kuten Palahniuk sanoi, vaan sokean tahdon kyllästämä ihminen.

Tristan ja Isolde lauloivat tuota tahtoa, kaipausta, toisiaan kohtaan. Ainoa keino sen tyydyttämiseksi oli kuolema. Irtautuminen elämästä ja tahdosta, eli jollain tapaa Wagnerin mielestä ehkä valaistuminen. Yö, johon Tristan ja Isolde halusivat pois päivästä, edusti schopenhaueraisittain noumenonia, puhdasta tahdon tilaa. Schopenhauerin mukaan rakastavaiset pääsevät sinne vain seksin kautta, mutta Wagner sanoo oopperassa sinne olevan pääsyn vain yhteisen kuoleman kautta.

Jyrki Anttila, Johanna Rusanen-Kartano. Kuva: Heikki Tuuli

Eli siis melko heviä shittiä tässä oopperassa käsitellään. Olen nyt nähnyt monia esityksiä Kansallisoopperan lavalla, mutta tästä on hankala vielä kirjoittaa enempää. En ole nimittäin vielä valmis tämän oopperan kanssa. Prosessi ei loppunut kun esirippu laskeutui vaan se vasta alkoi siitä. Wagner on aina kiehtonut minua, mutta nyt tämä jäi vainoamaan minua. Tottakai Wagnerin musiikki on vaikeata, mutta joudun todella pohtimaan mikä tässä oopperassa on itselleni niin vaikea tulkita ja miksi koen sitä kuunnellessa aina jotain uutta.

"Tämä kannattaa kaikkien kokea ainakin kerran" luin oopperabaletti.fi -sivuilta ja tähän ajatukseen on helppo yhtyä. Käykää katsomassa Tristan ja Isolde. Jakakaa kokemuksianne ja pohditaan yhdessä mikä tästä tekee niin monisyisen teoksen. Esitys on nähtävissä vielä 28.5.2016 asti.

Libretto ja musiikki: Richard Wagner
Ohjaus: Elisabeth Linton
Lavastus: Steffen Aarfing
Puvut: Marie í Dali
Valaistus: Jesper Kongshaug
Uusintaohjaus: Anna Kelo, Jere Erkkilä
Kuoron valmennus: Marco Ozbič, Marge Mehilane

Tristan: Jyrki Anttila
Isolde: Johanna Rusanen-Kartano
Brangäne: Lilli Paasikivi
Kurwenal: Tommi Hakala
Kuningas Marke: Jyrki Korhonen
Melot: Olli Tuovinen
Paimen: Tuomas Katajala
Perämies: Jussi Merikanto
Nuori merimies: Tuomas Katajala
Englannintorvisoolo: Laura Kemppainen

Suomen kansallisoopperan kuoro
Esitys nähty medialipulla