3.6.2015

Musta satu



Musta satu on Aki Ollikaisen toinen romaani. Siinä johdatellaan lukija Tattarisuon tummien mysteerien äärelle aivan kuten juuri lukemassani Valonkantajissakin. Tällä kertaa kuitenkin vielä enemmän fiktion keinoja käyttäen.

Tartuin kirjaan hetken mielijohteesta. Olin siitä muutaman positiivisen arvostelun lukenut ja minuun aina vetoaa hyvin toteutettu kirjan ulkonäkö. Näettekö miten nuo puun oksat ihan vähän tulevat valkeiden kirjaimien päälle? Yksinkertaisuus ja pienet jutut tekevät onnistuneen kannen.

Tuntuu, että Ollikainen on nimennyt romaaninsa "mustaksi saduksi", koska "Musta fiktiivinen, realismin tyyliin laadittu tarina" ei olisi kovin raflaava nimi. Satumaisuutta siitä ei varsinaisesti voi sanoa löytyvän.

Tarinassa liikutaan eri aikatasoilla ja hahmosta toiseen joskus vähän sekavastikin. Se on synkkä kertomus eri sukupolvien koettelemuksista ja henkilökohtaisista demoneista. Siinä muistutetaan miten pahuus on jotain vanhaa ja elävää voimaa, jota meidän moderni aikammekaan ei ole onnistunut kitkemään.

Vanha Helsinki, pirtun trokaaminen, väkivaltarikokset ja noitamenot pitävät kyllä otteessaan jonkin verran ja teksti on paikoin nautittavaa.

 "Hän on ikuisesti täi maailman tukassa. Heino katselee liikettä puun lehdissä, hiljaista värinää, josta valkoiset pilvet näyttävät syntyvän, ne purjehtivat esiin oksien välistä.
Mustarastas livertää puussa. Heino makaa puun alla pää Amandan sylissä. Hän kaivaa povestaan taskumatin, ottaa huikan ja ojentaa varpusen Amandalle.
"Minä olen täi Maailman tukassa"."

Teksti soljuu tahmeana lukijan aivoissa. Se kulkee tasaisesti ja puuduttaa hyvällä tavalla. Ehkä tämän kirjan nauttimiseen tarvitsee vain sen oikean mielentilan. Suosittelen keskittymistä. Tarinan lukee helposti vaikka yhdeltä istumalta. Anna kirjan vain valua lävitsesi ja nautit siitä enemmän kuin jos analysoisit joka sanan ja lauseenrakenteen.

Minulla ei ole minkäänlaista mielipidettä siitä oliko tämä "hyvä" vai "huono" kirja. Tarina ei ehkä jää mieleeni elämään, mutta kirjan tunnelma jää. Kun tulen muistelemaan vuoden päästä lukemaani, en luultavasti saa päähäni kuvia selkeistä ja yksioikoisista tapahtumista. Mieleeni tulvahtaa luultavammin sekalaisia muistikuvia pimeydestä, verestä, kylmästä lähteestä ja pahaenteisistä, rujoista kasvoista.


Musta satu, 2015, Aki Ollikainen, Siltala

1 kommentti:

  1. Kirjoitat tästä hyvin samaan tapaan kuin mitä minä kirjasta ajattelen. Mutta en voi sanoa juurikaan pitäneeni. Kirja ei ollut makuuni, vaan olisi varmaan jäänyt kesken, jos olisi ollut yhtään pidempi. Harmi, sillä kirjailijan esikoinen oli hyvä.

    VastaaPoista