lauantai 13. huhtikuuta 2019

Pet Sematary -elokuva


Kuva: Paramount pictures

"Sometimes dead is better"


Vuonna 1979 Stephen King asui perheineen raskaasti liikkennöidyn tien varrella, joka vaati usean alueen lemmikin hengen. Tämän tyttären kissan jäätyä rekan alle King selitti kuoleman käsitettä lapselleen ja hautasi kissan. Tästä lähti ajatus, että mitä jos kissa palaisikin haudasta, mutta siinä olisi jotain vikaa. Näin sai alkunsa romaani Pet Sematary, joka tunnetaan Suomessa hieman oudolla käännösnimellään Uinu, uinu lemmikkini.


Pet Sematary -elokuva sai tänä vuonna ensi-iltansa ja tottakai piti katsoa miltä näyttää noin miljoonas King-filmatisointi. Kirjastahan tehtiin elokuva jo vuonna 1989 ja mielestänikin siinä tehtiin monia asioita oikein. Uusi leffa otti melko suuria vapauksia kirjan suhteen, mutta onnistui olemaan vähintään viihdyttävä.

Elokuvan ohjanneet Kevin Kölsch ja Dennis Widmyer ovat langenneet joihinkin modernin kauhuelokuvan kliseisiin ja jos Kingin teos ei ole ennestään tuttu, niin voisin kuvitella sen jättävän hitusen kylmäksi.

Minulle leffa oli pelottava. Uinu, uinu lemmikkini on pelottavin kirja, jonka koskaan olen lukenut (ja Kingin mukaan pelottavin, jonka tämä on koskaan kirjoittanut) ja pelkästään sen kirjan tapahtumien nouseminen uudestaan tajuntaan elokuvan kautta riitti samaan niskakarvat nousemaan.

Kuva: Paramount pictures

Creedin perhe muuttaa Ludlowin rauhalliseen pikkukaupunkiin Mainessa. Louis ja Rachel sekä heidän lapsensa Ellie ja Gage ovat amerikkalaisen unelman malliperhe, jota kuitenkin kohtaa tragedia. Tarina varmasti onkin tuttu monelle, mutta vältän spoilereita.

Itse muutokset kirjaan tuntuivat periaatteessa turhilta, mutta eivät todellakaan olleet häiritseviä. Elokuva on oma taideteoksensa ja hyvä niin. Uskon, että King saattaa olla jopa hieman kateellinen elokuvaan kirjoitetusta loppuratkaisusta.

Itse jäin kaipaamaan erityisesti Louis Creedin ja Jud Crandallin ystävyyttä elokuvassa. Ne iltaoluet Judin luona olivat vain mielestäni todella oleellinen osa tarinaa. Miten nuo ihmisten väliset syvät siteet voivat olla alku paljoon hyvään, mutta vahingossa myös johonkin muuhun. Myös se totaaliseen mielen särkymiseen perustuva pelko olisi voinut olla paremmin kuvattuna, koska tämä oli mielestäni vahva teema kirjassa.


Toisaalta moni kirjan tapahtuma heräsi elokuvassa henkiin lähes salakavalasti. Miten vaikka Louisin appiukko ihan ohimennen mulkaisi tätä tai miten Louisin ja Rachelin välillä käytiin paljastavaa elekieltä.

Tämän leffan katsottua voi mielestäni huoletta tarttua kirjaan ja syventyä Kingin maailmaan. Tarina on kuitenkin lopulta paljon laajempi kuin mitä tuohon pariin tuntiin mahtuu. Vähän enemmän b-luokan kauhun ystäville suosittelen myös Pet Semataryn jatko-osaa vuodelta 1992. Juuri Terminator kakkosen vanavedessä meidän kaikkien teinien suosikiksi noussut Edward Furlong angsteilee siinä kuolleiden lemmikkien ja Clancy Brownin kanssa.

“And the most terrifying question of all may be just how much horror the human mind can stand and still maintain a wakeful, staring, unrelenting sanity.”





Voit seurata minua näissä nuorisolaisten medioissa:




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.