maanantai 18. heinäkuuta 2016

Kirjallinen selfie




Selfiet tulivat jossain vaiheessa kulttuuriimme. Niitä ottivat ensin lähinnä teinit ja sitten yhtäkkiä kaikki halusivat kurkistaa linssin toiselle puolelle. Pointtina on kääntää kamera omaan naamaan ja näpsäistä kuva. Ainakin noin yksinkertaistettuna. Se mikä pointti tällä tapahtumalla on, jää monesti hämärän peittoon. Jonkinlaisen jäljen jättämisestä on kuitenkin kyse. Halutaan näyttää, että minä olen juuri tässä juuri nyt. Katsokaa vaikka.

Samalla tavalla monet kirjoitukset toimivat. Päiväkirjat, henkilökohtaiset novellit ja jotkin suuret romaanitkin ovat syntyneet kun kirjailija on halunnut jättää jotain jälkeensä. Näyttää itsensä ajassa ja paikassa muille ihmisille. Kirjoitus voi yhtälailla huutaa "katsokaa minua!"

Niin kamera kuin kynäkin voidaan kuitenkin suunnata itsestä poispäinkin. Ennen otettiin kuvia muista ihmisistä, kirjoitettiin vieraista maista ja suurista legendoista. Ehkä molempien lajien alalla on tapahtunut jonkinlaista itseenpäin kääntymistä. Elina Hirvonen kirjoitti kirjassaan Kun aika loppuu:
"Joskus ihmiset ottivat kuvia välittääkseen muille jotain maailmasta, jonkin rajatun havainnon tai hetken. Meidän vanhempiemme sukupolvi käänsi kameran itseensä, ja nyt valokuva tarkoittaa kuvaa minusta tekemässä jotain."
Suomen ensimmäinen selfie. Henrik Cajander, 15.9.1844
"Minä tekemässä jotakin" on modernin taiteen ilmentymä. Mutta moderni aika ei alkanut kun ensimmäiset kännykät tulivat markkinoille. Kirjassa "Katse kameraan" puhutaan dagerrotypiamaniasta, joka valtasi maailmaa 1800-luvun alussa. Puhutaan siis eräänlaisesta selfiekuumeesta, halusta kuvauttaa itsensä. Eli heti kun valokuvaus keksittiin on ihminen itse ollut sen oleellinen kuvauksen kohde.

Samalla tavalla kirjallisuudessa ihminen on kirjailijan oleellisin kohde. Ihmisen teot, ajatukset ja suhteet toisiinsa ovat kiinnostuksemme keskiössä. Joskus kirjallisuudessa näemme kirjaimellisesti ihmisen kuvan. Esimerkiksi Lumikissa paha äitipuoli kommunikoi peilinsä kanssa ja Oscar Wilden hahmo Dorian Gray piilotteli muotokuvaansa. Kuvaa, joka piilotti tämän oman raadollisen ihmisyytensä. Wilde kirjoittaa:

“Every portrait that is painted with feeling is a portrait of the artist, not of the sitter.”
Joseph Heller taas tarkastelee maailmaa kirjaimellisesti muotokuvien kautta kirjassaan Picture This. Se on kirjoitettu Rembrandtin teoksen näkökulmasta, jossa Aristoteles katselee Homerin rintakuvaa. Teoksen Aristoteles, muotokuva, kertoo kirjan tarinaa. Heller kirjoittaa:

“Keep in mind that when we talk of a great painting we are not really talking about anything great. We are talking of only a painting.”

Kirjallinen selfie kykenee myös piilotteluun. Kirjailijalla on valta valita mitä palasia hyväksyy mukaan kuvaansa ihmisyydestä ja mitä jättää pois. Ihmiset voivat olla kirjan sivuilla hyviksiä ja pahiksia tavalla, jota oikeassa elämässä harvoin on edes olemassa. Kirjailija muokkaa ihmisen kuvaa niin hyvässä kuin pahassakin.

Kun valokuvaus julkistettiin Ranskan tiede- ja taideakatemiassa Pariisisssa 1839, kirjoitti Saksalainen sanomalehti Leipziger Stadtanzeiger:
"Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, eikä mikään ihmisen tekemä kone voi saattaa pysyvään muotoon Jumalan kuvaa. Onko mahdollista, että Jumala olisi hylänyt ikuiset periaatteensa ja sallinut Pariisissa olevan ranskalaisen antaa maailmalle pirun keksinnön?"
Ehkä kirjailija on pirun keksintö. Heillä on kyky luoda tarinoita ja tarinoilla on kyky luoda todellisuutta. Sillä todellisuuskin rakentuu monella tapaa sosiaalisesti. Tarinoista me saamme mallin todellisuuteen ja välillä on hankala määritellä kumpi tuli ensin, tarina vai todellisuus.

Tarinat voivat kuvata todellisuutta hyvin realistisesti tai hyvin maagisesti ja liioitellen. Jossain vaiheessa 1800-loppuvaiheilla alettiin kuitenkin suosia nimenomaan realistisempaa suuntaa. Haluttiin erottautua turhan romanttisista taruista ja nähdä maailma sellaisena kuin se on.

Samalla tavalla valokuvissa siirryttiin maailmansotien aikaan moderniin realistisempaan kauteen. Haluttiin nähdä todellisuus ja valokuvia ei enää lavastettu. Elämä tuotiin sellaisenaan kuviin samalla tavalla kuin kirjallisuuteenkin.

Nyt olemme jonkinlaisessa välitilassa. Kuvaamme todellisuutta, mutta sen laidat ovat hämärtyneet. Selfie ei välttämättä kuvaa todellisuutta, mutta toisaalta ei mitään keksittyä fantasiaakaan. Kirjoitukset moninaistuvat ja itsestään kirjoittaminen kuvaa samalla suurempia kokonaisuuksia.

Jörn Donner kirjassaan Pikku mammutti, pohtii tekeillä olevaa Ruotsi-kirjaansa ja miettii kuka piittaa siitä mitä tämä ajattelee ja kuinka paljon tämän omaa persoonaa onkaan kirjaan tuomassa:

"Ruotsi-kirjako yhtä ainutta selfietä?
Mitä se tarkoittaa?
Minun historiaani alusta loppuun. 50:stä 100:aan.
80-vuotias joka katosi."
Ehkä selfie ei ole aina pelkkä pintaa. Ehkä se on vilaus johonkin todelliseen. Ehkä todellisuus on vain kasa selfieitä. Pirstaloitunutta sosiaalista leikkikenttää, josta kuvittelemme rakentavamme todellisuutta.

Mutta mikä pointti kirjoituksellani siis on? Mitä haluan sanoa? No tämä nyt oli vain tälläinen pikainen etukameran otos.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.