Avantin Suvisoitto järjestettiin Porvoossa 31. kerran ja klassisen musiikin ystävät valuivat jälleen festareille ympäri Suomen. Taidetehtaan pihalle ei ilmestynyt telttakylää, kenelläkään ei ollut "Bach Rules" lakanaa mukanaan eikä Beethovenin tahtiin kitattu olutta. Festarifiilistä löytyi kuitenkin.
Viiden päivän ajan, 29.6. - 3.7.2016, minä ja 3000 muuta vierasta pääsimme nauttimaan todella monipuolisesta ohjelmasta klassisen musikiin saralta. Moderni ja perinteisempi sekoittuivat mielestäni mielenkiintoisella tavalla ja ensimmäistä kertaa elämässäni kävin katsomassa useampia konsertteja koko Avantin ajan.
Tänä vuonna konsertteja oli ripoteltu ympäri kaupunkia ja niistä suurin osa oli ilmaisia. Erittäin tervetullut lisä ja kädenojennus ihan kaikenlaisille ihmisille tulla nauttimaan musiikista. Pääkonsertit järjestettiin Taidetehtaan Avanti-salissa ja täytyy sanoa, että todella nautin siitä ympäristöstä.
Kun olin nuori, Taidetehtaan alue oli vielä pitkälti rähjäistä, vanhaa tehdasaluetta, johon hiljalleen alkoi keskittymään erilaista kulttuuritoimintaa. Ennen sitäkään, vanhassa tehtaassa tuli leikittyä ja sitä tutkittiin taskulamppujen kera. Toiminnan lisääntyessä siihen tuli mentyä välillä mukaan ja Tehtaalla tuli näin ollen vietettyä paljon aikaa. Siellä oli erilaista julkaisutoimintaa, paperitaidepajaa, musiikkia teatteri, taiteilijoita, rajattomasti tilaa skeittailla ja vähän hengailla puolisalaa. On sinne joskus tullut jäätyä ihan yöpymäänkin.
Nyt Taidetehdas on saanut jälleen uuden elämän "virallisempana" kulttuurin keskuksena. Se mitä ollaan ehkä hävitty kaupallisuudelle, on kuitenkin mielestäni melkolailla voitettu kestävyydessä ja viihtyvyydessä. Esimerkiksi puitteet Avantin tyyliselle tapahtumalle ovat nyt täydelliset.
Avantin taiteellinen johtaja tänä vuonna oli Dima Slobodeniouk. Tämän otteessa festivaali kuulosti raikkaalta ja yllättävänkin harmoniselta ottaen huomioon miten erilaisista rakenteista se oli koottu.
Avajaiskonserttiin astellessani olin melko pihalla siitä mitä odottaa. Olin hieman epävarma pukukoodista (ei kannata ihan pukua heittää päälle) ja ohjelmastakin. Tunnelma oli kuitenkin kaikin puolin hyvin rento. Tänne oli selkeästi tultu nauttimaan olosta eikä pönöttämään tärkeän näköisenä.
Konsertti alkoi Jörg Widmannin melko modernilla teoksella Armonica. Pääsimme kuulemaan Vienna Glass Armonica duon soittamana lasiharmonikkaa ja verrophonea. Itselleni kokemus oli uusi ja vaikka en nyt ryntääkään levykauppaan, niin olihan se ihan mielenkiintoista kuultavaa.
Moderneista tunnelmista siirryttiin luontevasti Mozartin klarinettikonserttoon, joka välittömästi vei toisiin maailmoihin. Se taitavan sinfoniaorkesterin kollektiivinen taito aina vain yllättää uudestaan ja uudestaan ja sitä muistaa miksi tuli kotoa lähdettyä kuulemaan musiikkia livenä.
Avajaiskonsertin päättänyt Bela Bartokin musiikki sai hymyn huulille hieman eteerisistä ja karmeista sävelistä huolimatta. Tunnistin nimittäin kuuntelevani musiikkia toiseksi lempileffastani Hohdosta. Nostin välittömästi päätäni asteen ylemmäksi ja katsoin ympärilleni, että ovatko muutkin yhtä innoissaan tästä suunnattomasta yllätyksestä. Ilmeisesti tällainen nörtteily ei kuitenkaan ollut levinnyt muuhun yleisöön.
Seuraavan illan pääkonsertin jätin väliin, mutta lähdin vielä myöhään illalla Taidetehtaalle Yösoittoon (mahtavaa, että konsertteja pääsi valitsemaan kuin irtokarkkeja). Pääsin kuuntelemaan kuinka Ismo Eskelinen soitti Bachia kitaralla melko tyhjälle salille. Oli hämmentävää millätavalla kitaraa voikaan käyttää. Ajattelin koko ajan miltä kuulostaisi jos Eskelinen vetäisisi vaikka jonkin Zeppelinin biisin kitaralla. Lopuksi soitettu Alberto Ginasteran villi sävellys kitaralle sai ymmärtämään klassista kitaraa syvemmällä tavalla.
Eskelisen soiton jälkeen pääsin vielä kuuntelemaan keskustelua säveltäjä Sebastian Fagerlundin, Dima Slobodeniouk ja Eskelisen itsensä käymää keskustelua musiikista, improvisoinnista ja musiikin sovittamisesta.
 |
| Ismo Eskelinen |
 |
| Fagerlund, Eskelinen ja Slobodeniouk |
Lauantain konsertti oli ehkäpä suosikki-iltani festareilla. Kapellimestarina toimi ilmeikäs ja vauhdikas Olari Elts, jota oli hauska seurata työssään. Vannon, että välillä Eltsillä eivät jalat koskeneet maata tämän johtaessa orkesteria.
Eltsin lisäksi erityisvieraana oli myös suureen suosioon noussut viulisti Chloë Hanslip, jonka kyvyt eivät kuitenkaan suhteellisen moderneissa kappaleissa päässeet mielestäni oikeuksiinsa. Ensimmäinen kappale, Perttu Haapasen Mermaid Machines jäi hitusen vaisuksi kokemukseksi ja Michael Herschin Viulukonsertto taas hitusen sekavaksi. Kun Beethovenin viides sinfonia räjähti soimaan viimeiseksi, niin tajusin kuitenkin näiden teoksen yhteyden vanhaan mestariin. Tietynlainen sisäisten konfliktien ja myllerrysten teema oli ilmeinen. Sain aivan uuden kosketuksen Beethovenin teokseen ja pelkästään tämän takia Avanti! oli minulle käymisen arvoinen kokemus.
Sunnuntain päätöskonsertti oli selkeästi illoista suosituin. Dima Slobodeniouk johti orkesteria ja myös Chloë Hanslip pääsi viimein oikeuksiinsa (olihan tuo melkoinen virtuoosi).
Jörg Widmannin Con Brio, Beethovenin viulukonsertto op 61, ja Johannes Brahmsin kolmas sinfonia. Se oli melko täydellinen konsertti. Yleisö räjähti mahtaviin suosionosoituksiin konsertin jälkeen ja Slobodeniukin kasvoilta näki, että Avanti! oli onnistunut. Tämä oli kirjoittanut tervetulotoivotukseen:
Me kaikki tarvitsemme tilaa. Tilaa ajatella, tuntea, toimia ja olla vain. Tämän vuoden Suvisoiton ohjelma on eräänlainen sanaton viesti: kutsu tulla olemaan läsnä, ja nauttimaan tilasta ja hetkestä musiikissa.Tämä nimenomaan oli onnistunut.
Ensi vuonna Avantin taiteellisena johtajana toimii Lotta Wennäkoski, joka pikaisesti katsottuna taitaa olla neljäs nainen pestissä. Tämän vuoden perusteella odotan jo innolla 32. Avantia. Tässä on minun uusi Provinssirock.
Osa konserteista nähty kutsulipulla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti