perjantai 3. huhtikuuta 2015

Brahmsin tarina heräsi henkiin Taidetehtaalla





Porvoon Taidetehtaalla esitettiin Brahmsin konsertti, jossa kuultiin tämän "Ein deutsches Requiem", eräs kaikkien aikojen suosituimmista kuoroteoksista.

Koska itseäni kiehtovat erilaiset tarinat, niin otin tästä mahdollisuuden tutustua tarkemmin tuohon kuuluisaan säveltäjään. Marssin kirjastoon ja päätin poimia hyllystä mielenkiintoisimman näköisen, elämänkerrallisen teoksen Brahmsista. Huomasin kuitenkin etteivät hyllyt varsinaisesti notkuneetkaan tietoa kyseisestä herrasta. Itseasiassa ainoa löytämäni kirja oli hyvin ohuenlainen ja vieläpä ruotsinkielinen.

Brahms, Peter Latham, 1948, uusittu painos 1975, J.M. Dent & Sons
Olin melko yllättynyt vähäisestä tiedosta, jota Brahmsista löysin, mutta ilmeisesti vika ei ollut täysin lähikirjastoni vaan Brahmisista löytyy ylipäätään suhteellisen vähän kirjallisuutta verrattuna joihinkin kollegoihinsa. Yksi syy vähäiseen tiedonkeruuseen Brahmsin osalta on se, että tämä tuntui aktiivisesti piilottelevan tietoa itsestään. Brahms hävitti suuren osan kirjeenvaihdostaan ja jopa sävellyksistään. Otin siis avuksi erinäiset kirjakaupat ja artikkelit tämän tarinan avaamiseen. Löysinkin esimerkiksi Peter Lathamin teoksen "Brahms", jota useassa lähteessä suositeltiin kattavana teoksena itse henkilön elämästä.

Kirja on 70-luvulta ja jo itsessään mielestäni hieno lisä kirjahyllyyn. Postikulujenkaan kera en edes joutunut siitä maksamaan kuin muutaman euron. Kirjan ja muutaman artikkelin avulla pääsin siis avaamaan tämän salaperäisen säveltäjän elämää.

Oli onni, että Brahms sattui pitämään musiikista, muusikon rooli nimittäin valittiin tälle jo syntymästä. Brahmsin vanhemmat kasvattivat tätä musiikkiopintoja varten jo nuoresta lähtien ja havaittiinkin pojasta löytyvän luonnollista lahjakkuutta. Toinen onnenpotku kävi kun Brahms sai Hampurin parhaan musiikinopettajan omaksi opettajakseen, Eduard Marxsenin. Tämän neuvoa hän tuli arvostamaan myöhemmällä iälläänkin ja hyväksytti Marxsenilla sävellyksiänsä. Onneksi Marxsen hyväksyikin esimerkiksi myös eilen kuullun Requiemin. Ison osan Brahmsin tuotannosta pelätään tuhoutuneen tuon itsekriittisen taiteilijan omien käsien kautta.

Säveltäjänä Brahms oli samaan aikaan traditionaalinen ja innovatiivinen. Tämän on sanottu kuuluvan niin sanotun "kolmen ison B:n joukkoon eli Brahms, Bach ja Beethoven. Brahms kasvatti ison parran myöhemmällä iällä, poltti isoja havannalaisia sikareja ja tämän hahmo herätti kunnioitusta. Hän rakasti kahvia ja olutta, oli likinäköinen ja kärsi migreeneistä.

Brahms oli introvertti, joka näkyi tämän keskustelussa, työssä ja kirjeenvaihdossa. On sanottu tämän "mielen katsovan sisäänpäin". Hän oli kuitenkin monella tapaa lämmin ja leikkisä ihminen. Brahms rakasti pieniä käytännönpiloja (kuten kumolleen kaatuvaa keinutuolia, johon usein houkutteli vieraitaan istumaan) ja harrasti lähes salaa monenlaista hyväntekeväisyyttä. Isälleen tämä esimerkiksi neuvoi kääntymään tietyn säveltäjän musiikin puoleen aikojen käydessä kovaksi ja isän yllätykseksi tämä löysi säveltäjän töiden välistä useita pankkilappuja, jotka kirjaimellisesti auttoivat tämän tosiaan vaikeiden aikojen yli.

Kuva Lathamin kirjasta "Brahms"
Brahms oli "pienen ihmisen puolella". Vaikka tämä kuului osaltaan aikansa seurapiireihin, arvosti tämä alempien luokkien kamppailua läpi elämänsä. Uskonnolliselta vakaumukseltaan Brahmsin usein sanotaan olleen agnostikko ja vaikka esimerkiksi pääsiäisenä Taidetehtaalla kuultu Requiem on vahvasti uskonnollinen teos, niin Brahms itse ei osoittanut välittävänsä tekstin uskonnollisesta puolesta suuresti. Näin hänen voi sanoa olleen jo aikanaan suuri humanisti ja ihmisenä, joka sanoi kieltävänsä jumalan olemassaolon kokonaan, voisi tämän suoraan myös sanoa olevan ateisti.

Tämän tiedämme Brahmsista, mutta tämän tarina kuitenkin käy kiinnostavaksi jo aiemmin. Ollessaan 12-vuotias Brahms opetti jo itse pianonsoittoa muutamille oppilaille. Tästä ei kuitenkaan saanut paljoa rahaa eikä Brahmsin perhe ollut missään nimessä varakas.


Niinpä tämä päätyi urallaan vaiheeseen, josta ei paljon ole Brahmsin suhteen puhuttu. Tämä nimittäin joutui esiintymään Hampurin satamassa ilotalon ja kapakan yhdistelmässä, jossa tämä esitti populaareja tanssikappaleita juoppojen ja ilotyttöjen ympäröimänä. Toki on mielestäni jollain tapaa romanttista, että juuri tästä nuoresta kapakkapianistista nousi yksi suurimmista säveltäjistä.

Valitettavasti tämä aika jätti Brahmsiin erityislaatuisia naisvihan tunteita, jotka esimerkiksi eräillä seurapiirikutsuilla purkautuivat epätoivoiseen saarnaan tuota sukupuolta vastaan (kohtaus, jonka Brahms kuitenkin kutsujen emännän kanssa myöhemmin sopi). Prostutioidut kuitenkin saivat tältä edelleen myöhemmällä iällä huomiota. Naimisiin Brahms ei ikinä mennyt.

Brahmsin kertomuksen rivien välistä voi kuitenkin löytää rakkaustarinan. Tämä oli monella tapaa vaikea ihminen. Ihmiset joutuivat olemaan hieman varpaillaan tämän lähettyvillä eikä Brahms juuri välittänyt miten tämän sanat resonoivat toiseen ihmiseen. Naiset eivät saaneet tältä suuremmin romanttista huomiota eikä tämä juuri kiinnittänyt esimerkiksi pukeutumiseensa huomiota. Tämä päinvastoin kulutti loppuun asti paikkoja täynnä olevat vaatteensa, niin että voimme kuvitella tämän olleen eräänlainen korkeakulttuurinen boheemi aikanaan.

Yksi nainen kuitenkin varasti Brahmsin huomion. Muusikko ja säveltäjä Clara Schumann oli säveltäjä Robert Schumannin vaimo. Keväällä 1853, Vasta 20-vuotias Brahms saapui vieraana näiden kotiin ja pianonsoitollaan saavutti molempien suosion ja Brahms asettuikin näiden taloon asumaan. Tästä alkoi pitkäaikainen ystävyys pariskunnan kanssa, jota kuitenkin horjutti Robertin sairastuminen. Tämä alkoi nähdä näkyjä, jotka vaihtelivat enkelimäisistä ilmestyksistä demoneihin. Vuonna 1854 tilanne oli jo niin paha, että Robert yritti itsemurhaa heittäytymällä Rein-jokeen. Tämä saatiin pelastettua vastoin omaa tahtoaan ja lyhyen loppuelämänsä Robert eli mielisairaalassa, jossa kuoli vuonna 1856. Clara näki miestään enää kerran, vain pari päivää ennen Robertin kuolemaa.

Brahmsilla oli ristiriitaisia tunteita. Hän puhui Clarasta rakkaanaan ja näiden välillä oli kirjeenvaihtoa, jota voisi luonnehtia hyvinkin kiihkeäksi. Toisaalta Robert oli tälle myös tärkeä ihminen ja esikuva. Clara oli Brahmsia myös huomattavasti vanhempi ja piti suhdetta siltäkin osin epäsopivana. Claran ja Brahmsin välillä ei ikinä tietääksemme ollut fyysistä rakkaussuhdetta, mutta se tekee tarinasta vain vahvemman. Ehkä Brahms valitsi elämän yksinäisyydessä mieluummin kuin ilman aitoa rakkautta.


Requiem Taidetehtaalla toimi tavallaan tuon rakkaustarinan soundtrackina. Kun se ensimmäistä kertaa esitettiin vuonna 1867 Bremenin katedraalissa, oli päivä merkkipaalu Brahmsin elämässä. Teoksen myötä Brahms sai viimein tunnustuksen sinä mestarina, jonka muutamat aikalaiset olivat jo tälle antaneet.

Voidaan kuitenkin ajatella, että päivällä oli myös henkilökohtaisempi merkitys Brahmsille. Vaikka usein esimerkiksi Brahmsin äidin kuolemaa on pidetty mahdollisena inspiraationa tämän Requiemille, niin tämä tuskin ainakaan sen alullepaneva voima oli. Ainoa iso tapahtuma Brahmsin elämässä säveltämisen alkuvaiheilla olisikin ollut tämän ystävän, Robert Schumannin kuolema.

Kun konsertti  Bremenissä oli alkamassa käveli Brahms vielä katedraalin ovelle ja siellä tämä näki Claran kävelevän portaita ylös. Tavallisesti vakavamielisen Brahmsin nähtiin taluttavan Claraa istumaan paikalleen leveä hymy kasvoillaan. Tätä tapahtumaa oli hankala olla ajattelematta nyt lähes puolitoista vuosisataa myöhemmin Taidetehtaalla.


Taidetehdas tilana oli täydellinen konsertille. Olen aina pitänyt vanhan Fiskarsin tehtaan tunnelmasta ja se on paikka, jossa jo lapsena tuli leikittyä ja nuorena myös käytettyä eri tavoin kulttuuritilana. Nykyinen Taidetehdas on kuitenkin moderni ja huoliteltu keskus, jossa kuitenkin on jätetty sitä vanhaa rapistunutta tunnelmaa jäljelle. Blogiinkin olen tehtaan tapahtumista kirjoitellut muun muassa joulumarkkinoiden ja hienon sananäyttämön yhteydessä.


Sain Taidetehtaan puolesta lipun konserttiin ja saliin astuessani huomasin ilokseni istumapaikan olevan juuri sopivalla etäisyydellä lavasta niin, että pystyin seuraamaan koko orkesteri, mutta erottamaan myös yksittäiset soittajat. Sali oli selkeästi loppuunmyyty ja ihmiset olivat silmin nähden hyvällä tuulella pääsiäisen lomista ja konserttisalin tunnelmasta.

Kapellimestari Esa Heikkilä astui orkesterin eteen ja hiljaisuus valtasi salin. Musiikin alkaessa kulkivat pienet kylmät väreet selkänahassani. Sali täyttyi musiikista ja pääsin ensimmäistä kertaa kuulemaan Brahmsin sävellyksen muutoin kuin Spotifyin välityksellä. Lohjan kaupunginorkesteri esiintyi uskomattoman harmonisesti ja sanomattakin lienee selvää, että vaikutus oli hieman erilainen. Tunsin kuinka konserttia varten kasatun Uusimaa-kuoron räjähtäessä täyteen voimaansa koko sali pidätti aina hetken aikaa henkeään. Sopraano Tuuli Takala ja baritoni Juha Kotilainen esiintyivät vuorollaan ja täydensivät jo upean konsertin valloittavalla tyylillä.

Mikään ei tuo tarinoita yhtä hyvin henkiin kuin musiikki. Ajatus Brahmsista, Clarasta ja näiden elämästä sitoi menneisyyden nykyisyyteen konsertin kautta. Musiikki tai tarinat eivät tarvitse toisiaan elääkseen, mutta näiden yhdistelmä on aina jotain suurempaa kuin osiensa summa.

Requiem ei ole niin uskonnollinen teos kuin usein ajatellaan. Kokoonnuime Taidetehtaalle kuuntelemaan teosta juuri pääsiäisenä, kristityn maailman tärkeimpänä juhlana. Kuten mainittu, niin Brahmsin arvomaailma oli huomattavan humanistinen ja ateistinenkin. Requiemia tämä ei tarkoittanut kuolleille, koska nämä eivät haudassa rukouksia tarvitsisi. Teos on tehty enemmänkin jälkeenjääneiden lohduksi.

Perinteisesti requiemit perustuivat latinalaisiin messuihin, mutta Brahms halusi erityisesti tehdä omastaan saksankielisen. "Ein deutsches Requiem"-nimen sijasta tämä jopa mainitsi, että se olisi voinut olla aivan hyvin "Ein menschliches Requiem", ei siis vain saksalainen vaan nimenomaan humanistinen messu. Tämä jopa valitsi tekstit tarkkaan sen mukaan, että sanaa Kristus, ei teoksessa kuultaisi (englanninkieliseen käännökseen tämä on kuitenkin lisätty). Brahms ei uskonut jumalaan eikä aina itseensäkään. Ihmiseen tämä kuitenkin asetti luottamuksensa ja tämä tekee hänestä modernin ja humanistisen ihmisen, joka mielestäni vain lisää teoksen arvoa.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.