Jouko Turkka on kuollut, mutta ei hiljentynyt. Tämän postuumisti ilmestynyt teos nostaa lihallisuudessaan tuon kirjailijan ja teatterintekijän haudastaan. Se tekee itsensä todella läsnäolevaksi ja tunkeaa väkisin lukijan tajuntaan. Turkka onnistuu vielä järkyttämään viimeisen kerran.
Kärsimys on turhaa kattaa joukon löyhästi yhteen nietoutuvia ajatuksia. Pieniä välähdyksiä Turkan mieleen, joka tunnetusti ei aina ole kaunis, mutta kuitenkin sellainen, että sitä tekee mieli tökkiä kepillä. Katsoa mitä tapahtuu.
"Ne luulevat, että minä tahdoin nauttia. Ei, tuottaa tuskaa ja kauhua minä tahdon! Tuskaa vastuussa oleville roistoille, kiduttajille ja huorille sukupuoleen katsomatta. Sitä moraalista voimaa, joka minulla joskus oli, ei enää ole! Onko ollutkaan? Se on mennyttä aikaa. Minulta hölmöltä kesti liian kauan tajuta. Tällaista valtaa minulla ei ikinä ole ollut, tällaista valtaa en ole kokenut. Suurten kirjoituspöytien takana suuret tuolit heiluvat!"
Jouko Turkka. Kuva: Lehtikuva/Tor Wennström |
Tunnelma ei ole niinkään irrallinen vaikka tekstissä hypitäänkin vaikka minne (vaikka resepteihin asti). Pikemminkin se on tiheä. Ajatukset tulevat nopeasti ja näennäisen suodattamattomina. Turkan omaperäinen ääni kuuluu vahvasti läpi ja tämän oma persoona vaikuttaa vahvasti tekstin kokemiseen.
Kirja alkaa karnevalismin ylistyksellä, jossa Turkka julistaa taiteen olevan mennyttä ja nyt on vain raakuutta joka on haastettava. Tämä haluaa kuvata ihmisiä, jotka "ovat ikuisesti uskolliset Babylonin portolle". Turkka haastaa näin heti alkuun lukijansa. Asettaa rajoja joko jäädäkseen toiselle puolelle tai kutsuakseen mukaansa.
Seuraa tavallaan hilpeä kuvaus aivojen pellolle ampumisesta. Turkka näkee tässä hupaisuutta. Eihän kukaan aivojaan pellolle ammu. Nehän ammutaan "lattialle, kaakelille, korkkimatolle, matolle, liiterin puusäilölle, lankkulattialle, autotallin sementtilattialle" tai niin edespäin. Selitykseksi Turkka tarjoaa, että "eivät kelpaa aivot muuksi kuin lannoitteeksi pellolle, ne ovat paskaa, jota pellolle tarvitaan".
Kärsimys on turhaa ei ole tähän aikaan sopiva kirja. Se on jäänne huomattavasti brutaalimmasta ajanjaksosta suomalaista kulttuurielämää ja sinänsä tarpeellinen muistutus. Kulttuurin kenttä on moninainen ja on pystynyt antamaan tilaa myös Turkan kaltaiselle persoonallisuudelle.
Vielä tietysti suosittelen: lue Aiheita.
"Lapsuuden aurinko, kuuma kallio mahan alla, liplatus. Pää jysähtää avalttiin, nenässä messinki haisee, suussa kuivuu ja polttaa, kaikki murskana, onko, olenko, kuolenko? Koiran vilpitön ihastus häntä heiluen taputusta kerjäämässä, sydän sulaa onnesta ja kärsimys on turhaa, kärsimys on suurinta. Jompikumpi totta. Tai molemmat."
Jouko Turkka, 2017, Kärsimys on turhaa, Teos, arvostelukappale
Käy seuraamassa minua näissä:
Niin minusta Turkalle tosiaan annettiin tilaa liikaa, ja kokonainen korkeakoulu resursseineenkin turkkalaisille. Tutkiessani mediaa vain Lilli Suomalainen nainen siis asettui vastahankaan. Yleareenassa voi Turkan poliisisarjaa katsoa. Kultturin rahoitus on minua aina jaksanut hämmästyttää, ei siksi että se olisi hyödytöntä, vaan mille se annetaan ja mikä on rahan käytön valvonta ja arviointi.
VastaaPoistaOi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)
VastaaPoistaTämä olkoon yksi kesäkirjoistani. Hieno arvio.
VastaaPoista