maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kun kaikkien skidien sankari oli Kurt Cobain






Sex Pistols tarjosi nuoruudessani äänen, jossa kaikui viha ja kapina ympäristö kohtaan jotenkin lapsellisen yksinkertaisessa muodossa. Punk oli tärkeä kanava monelle nuorelle käsitellä tuota ympäristöä ja yhteiskuntaa, joka ei välttämättä aina ole täysin lempeä kaikkia ihmisryhmiä kohtaan. Johnny Rottenin ääni ja se mahtava brittiaksentti iskeytyivät tajuntaani jo alle kouluikäisenä ja se kulttuuri, jota tuo ääni edusti, nousi edustamaan myös omaa ajatusmaailmaani myöhemmin nuoruudessani.

Nirvanan myötä löysin kuitenkin jotain uutta. Vaikka en sitä silloin ehkä osannutkaan sanoiksi pukea, niin toisin kuin 70-luvulla syntyneessä punk-liikkeessä, Nirvanassa pystyin kuulemaan oman sukupolveni äänen. Se ääni heräsi henkiin Kurt Cobainin hahmossa samalla tavalla kuin vaikka John Lennonin ääni joskus aiemmille sukupolville.

Cobainin johdattelemana jaoimme ysäriteineinä erilaisuuden kokemuksen, mutta jouduimme myös jakamaan sen luoman ristiriidan. Hylkiöiden ja ulkopuolisten ääni oli nyt kaikkien ääni. Nirvanasta tuli hetkessä ja hetkeksi maailman suurin musiikillinen ilmiö eikä sen ulkopuolisuuden leima voinut enää säilyä samankaltaisena.

"Heavier Than Heaven" (2001) on Charles R. Crossin kirja, jossa käsitellään koko Cobainin elämä niin yksityisenä kuin julkisenakin ihmisenä. Kirjassa käy melko elävästi ilmi miten Cobain joutui kamppailemaan suosion ja lehdistön kanssa. Tämä sai rocktähden statuksen, josta oli haaveillut pienestä asti, mutta väitti samalla halveksivansa mitä se edustaa. Tämän lisäksi hän joutui käymään henkilökohtaisempaa kamppailua heroiinin kanssa.

Vaikka Cobain usein mainitsi toistuvat vatsakipunsa syyksi itselääkinnälle, niin silti heroiini tuntuu niihin vähintään liioitellulta ratkaisulta. Kirjassa käykin järkyttävästi myös ilmi miten yliannostukset muodostuivat osaksi arkista rutiinia Cobainien perheessä. Jopa tämän lähipiirin muut narkkarit pelästyivät Cobainin nälkää huumettansa kohtaan. Kun muut käyttäjät halusivat sentään säilyä suhteellisen toimintakykyisinä, niin Kurtin päämäärä tuntui olevan aina täydellinen todellisuudesta pakeneminen.
 


Christopher Sandfordin kirja "Kurt Cobain" (1995) on Crossin kirjaa aiempi teos ja ehkä ei ihan yhtä perusteellinen. Se oli kuitenkin ensimmäinen omakohtainen kosketukseni Kurtin elämään kirjallisessa muodossa. Samalla se taisi olla ensimmäisiä kosketuksiani elämäkertoihin silloin nuorempana. Cobainin kohdalla etenkin onkin mielenkiintoista tutustua useampaan lähteeseen tämän elämästä. Käsitykset ja johtopäätökset Cobainista heijastelevat mainiosti sitä ristiriitaisuutta, jota tämän elämä tuntui ulkopuolelle välittävän.

Tämä C-kasetti (kysy vanhemmiltasi, jos et tiedä mikä se on)
oli yksi kaikkein rakkaimpia esineitäni nuorena.


Emme tiedä miten Cobainin kamppailuissa itseään ja suosiota vastaan olisi käynyt, koska 5. huhtikuuta 1994 tämä päätti ottaa yliannostuksen heroiinia ja ampua itsensä. Se on päivä, jonka moni sukupolvessani muistaa hyvin ja Cobainista tuli vaarallinen roolimalli.



Tänä vuonna ilmestyi dokumentti Cobainista, "Montage of Heck". Ensimmäistä kertaa koko Kurtin lähipiiri jakoi tästä ajatuksiaan ja pääsimme näkemään ja kuulemaan aivan uutta materiaalia. Etenkin Cobainien perhe-elämä Frances Bean tyttären syntymän jälkeen tuli videomateriaalista erittäin elävästi esille. Muissa maailmoissa olevien Kurtin ja Courtneyn räkäisesti duetoima Amazing Grace näiden hoitaessa pientä Francesta on voimakas kuva, jossa välittyy eri aikakausien arvot. Dokumentti ei esitä voimakasta rockjumalaa vaan heikon ja ristiriitaisen narkkarin, jolla sattuu olemaan myös suunnaton taiteellinen lahja.



Tärkeää dokumentissa ei ole vain se mitä näytetään vaan myös mitä päätetään olla näyttämättä. Cobain on tunnettu artistina, joka uransa huipulla päättää oman elämänsä. Itsemurha sivutaan kuitenkin hyvin nopeasti vain yhdellä lauseella dokumentin lopuksi. Cobainin tytär ei halunnut isänsä itsemurhaa enempää glorifioitavan ja mielestäni tämä oli tyylikkäästi tehty.



Myöskään aiemmissa dokumenteissa käsiteltyjä asioita ei nyt oikeastaan nähty. Pääpaino oli uudessa tiedossa eikä aikaa tuhlattu vanhan kertaamiseen. Dokumentin nimi "Montage of Heck" tulee Kurtin samannimisestä C-kasetista johon tämä oli koonnut hyvin tilkkutäkkimäisen sekoituksen musiikkia ja ääninäytteitä. Olikin hieno nähdä, että tätä "tilkkutäkkimäisyyttä" jatkettiin myös dokumentin tyylissä. Se koostui useasta eri elementistä ja päällekkäisestä tyylilajista. Dokumentti oli siis kuin taideteos itsessään.

Monet kirjalliset ja muusikkilliset idolini ovat jo kuolleita. Jotkut heistä jo kauan ennen syntymääni. Jotkut sanovat, että nämä elävät taiteensa kautta yhä. Mielestäni näiden taide jää kuitenkin aina vähän kiinni sinne omaan aikaansa. Taide ei vain kuole ihan yhtä nopeasti kuin tekijänsä.

Uskon, että Cobainin tekemää musiikkia tullaan kuuntelemaan vielä pitkään. Uusille sukupolville se tulee kuitenkin merkitsemään aina uusia asioita. Samalla tavalla kuin itse sain jotain uutta 70-luvun punkista, niin nykynuoriso voi saada jotain aivan uutta Nirvanan musiikista. Parempiakin sankareita olisi voinut 90-luvun skideillä olla, mutta tämä ainakin osasi tehdä hyvää musiikkia.





Heavier Than Heaven: A Biography of Kurt Cobain, 2001, Charles R. Cross, Hyperion
Kurt Cobain, 1995, Christpher Sandford, Da Capo Press

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kaikille kommentoijille.