Loppu on kirja, jossa kaikki kirjan tapahtumat joutuvat kamppailemaan lukijan kiinnostuksesta yhden ison juonenkäänteen kanssa. Maailmanloppu nimittäin latistaa useimmat pyrkimyksistämme melko pieneksi mittakaavaltaan.
Mats Strandberg on ruotsalainen kirjailija, jonka kirjasta Risteily olen kirjoittanut täällä. Ruotsin Stephen Kingiksi tituleerattu kirjailija on muodostunut itselleni sellaiseksi "takuuviihdyttäjäksi", jonka kirja on turvallista ottaa vaikka rannalle mukaan ja hyvä lukukokemus on suht varma.
Loppu nuorille aikuisille suunnattu kirja, joka käsittelee nuorten ongelmia rakkaudessa ja ystäväpiireissä. Siinä seurataan erityisesti Simonin elämää, jonka entinen tyttöystävä Tilda on tuntunut olevan jonkinlaisessa syöksykierteessä aina uutisesta lähtien.
Kirja alkaa uutisesta, jonka myötä koko ihmiskunta saa tietää elävänsä viimeisiä viikkojaan. Valtava asteroidi lähestyy maata eikä mitään ole enää tehtävissä.
"Taivaalla ei ole ainuttakaan pilveä. Pelkkä kirkkaan sininen tyhjyys.
Se on jossain tuolla.
En ehdi työntää ajatusta ajoissa pois. Ja tiedän jo, etten voi enää koskaan katsoa taivasta niin kuin ennen."
Nuorten väliset konfliktit kasvavat ja vaikka en halua spoilata tapahtumia, niin oli jännä huomata miten ihmisten väliset suhteet kiinnostavat vielä vaikka periaatteessa millään ei olisi pian väliä. Tämä lähestyvän tuhon luoma jännite tekee kirjasta mielenkiintoisen. Tapahtumien merkitys oli korkeampi aina mitä kauempana lopusta on. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä enemmän lukijana tuntuu oppivan mikä ihmissuhteissa on tärkeintä.
Suuressa mittakaavassa ihmiset käyttäytyivät kirjassa kuin voisi kuvitellakin, mutta yksittäiset tarinat ovat tärkeitä ihan milloin vain. Ehkä etenkin siellä lopussa.
"Jos katsoisit planeettaamme sellaisena kuin se nyt on, et näkisi valtioita. Rajat eivät koskaan ole olleet todellisia, no ovat vain viivoja, jotka olemme vetäneet karttaan. Jotkut ihmiset ovat kuitenkin perustaneet käsityksensä itsestään siihen, mille puolelle mitäkin viivaa sattuivat päätymään. Luulin, että kaikki sellainen muuttuisi nyt vähemmän merkitykselliseksi, mutta monilla ihmisillä onkin käynyt päinvastoin."
 |
| Mats Strandberg. Kuva: Henric Lindsten |
Strandbergin kuvailema loppujen ajan yheiskunta on mielenkiintoinen ajatusleikki. Jalkapallon merkitys on kasvanut, kun viimeisen finaalin voittaja jää koko ihmiskunnan historian viimeiseksi voittajaksi. Lait ja yhteiskuntajärjestys pitävät vielä, mutta toisaalta ei oikeudenkäyntejä enää ehdittäisi pitää ja järjestys on enemmän symbolista.
"Olemme (olimme) äänekäs laji. Puhelinkeskustelumme ja tv-ohjelmamme ovat matkanneet avaruudessa jo yli sata vuotta. Pisimmällä ovat ensimmäiset radiolähetykset. Jos saa niistä kiinni, voi kulkea ohi virtaavilla aalloilla historiamme halki. Kuunnella reportaaseja ensimmäisestä maailmansodasta, sitten toisesta.
Keskusteluita ja väittelyitä. Komediaa ja draamaa. Pieniä ja suuria tapahtumia.
Aina tähän hetkeen asti. "Meidän planeetta on niin kuin bussilastillinen kirkuvia päiväkotikakaroita", hän sanoi.
Ja se on ihan totta. Jätämme jälkeemme äänten sekasotkun, hälyn, joka väittää jos mitä siitä, millainen maailma oli ja miten me ihmiset toimimme. Meistä jäävät äänet ovat täynnä ristiriitaisuuksia. Ehkä juuri se onkin se juttu. Ehkä juuri kaaos on täsmällisin kuva ihmiskunnasta. Mehän olemme hiton hankalia."
Loppu muistuttaa, että maailmankaikkeus ei pyöri ihmisen ympärillä. Emme voi elää niin, että mietimme kaiken funktiota ihmiselle tulevan hyödyn kautta. Samalla Loppu on viihdyttävä ja jännä nuortenromaani. Tämä suurten ja eri tavalla suurten teemojen yhdistelmä tekee kirjasta jotain mitä suosittelen lämpimästi.
*mainoslinkki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti