15.4.2020

Jos se näyttää siltä - Mikko Rimminen



Jos se näyttää siltä on Mikko Rimmisen romaani, jossa tämän kielelliset tyylittelyt jatkavat sitä ihan omaa, outoa elämäänsä. Tämä kirja kuuluu henkilökohtaisesti vuoden parhaimmistoon lukukokemuksissani.

Mikko Rimminen on runoilija ja kirjailija, joka vuonna 2004 julkaisi Pussikaljaromaanin ensimmäisenä romaaninaan. Yhteen päivään sijoittuva tarina kesäisessä Kalliossa vetosi johonkin minussa syvästi ja jo siinä Rimmisen tapa käyttää kieltä antoi kuvan jostain hyvin universaalisti koetusta, mutta juuri siihen kirjaan sidotusta maailmasta.

Tämän jälkeen luekamani Maailman luonnollisin asia taas oli kirja, jossa mentiin todella omituisiin kikkailuihin ja sen myötä olin viimeistään lopullisesti myyty.

Jos se näyttää siltä oli siis odotettu romaani minulle. Vaikka pidin niistä monimutkaisen absurdeista tiloista, joihin Maailman luonnollisin asia vei, niin olin todella ilahtunut miten yksinkertaisella tarinalla Rimminen tällä kertaa sai kerrottua niin paljon.

Kirjassa ei ole minä-kerrontaa tai hän-kerrontaa vaan, tarinaan mukaansavetävää, sinä-kerrontaa. Kirja kertoo sinulle mitä sinulle tapahtuu ja sitten vielä kehtaa viedä sinut ihan tajuttoman kiusallisiin tilanteisiin. Tämä oli mahtavaa.

"Kun olet saanut kohotettua hattua otsalta parin sentin verran, jäät pitelemään rouvalle ovea auki siksi aikaa, että se saa sullottua itsensä ja kaksi ratkeilevaa jätesäkkiä ulkoilmaan. Käydään nopea ja sisältököyhä keskustelu. Syksy, rouva sanoo, on parasta aikaa, parasta aikaa kevätsiivoukselle. Sinä päästät omituisen korahduksen, jonka riekaleisesta tekstuurista on juuri ja juuri mahdollista erottaa jotakin sellaista kuin ”niin”. Rouva jatkaa, että voi niinkusta ajatella olevansa edellä, aikaa, aikaansa, aikaansa edellä, johon sinä ehkä vastaat toistamiseen sanalla ”niin”, minkä jälkeen rouva täsmentää, että vaikka kai onkin tarkkaan ottaen noin niin kuin ajastaan jäljessä, ja että onhan se vähän hullua, tietty, hämäränhyssyn aikaan keväänkorva-asioita, herra armahda, eikäpähän tässä nyt vissiin olla syksyynkään taidettu ehtiä, varsinaisesti, elokuussa, että sillä viisiin, noin. Tähän sinä puolestasi saat sanotuksi että kyllä, 13 kyllähän, kyllähänhän, ja jatkat onneksi kohtalaisen lyhyeksi jäävän nieleskelyperiodin jälkeen että kyllähänhän tässä vähän jo sellainen hento aavistus on, olemassa, syksystä, ilmassa. Ja rouva on tähän vähään tyytyväinen ja katoaa etu- ja takapihan väliseen porttikäytävään."

Rimmisen teksti vaikuttaa paikoin sekavalta tajunnanvirralta, mutta omaa hienon sisäisen logiikan, joka kumpuaa ihmisten sisäisen maailman ylitarkasta analysoinnista. Se pilkkoo osiin ja tuo esiin pieniä omituisuuksia ajattelussamme, joista emme ehkä ajatelleet muiden olevan tietoisia.

Päähenkilön tapa tarkkailla maailmaa sisältää mahtipontisia kielikuvia vaikka tämä oikeastaan käsittelee hyvin pienimuotoisia tapahtumia. Kirjassa korostetaan ja juhlitaan juuri pieniä havaintoja ja tapahtumia maailmassa ja niitä päänsisäisiä myrskyjä, joita arkisena pidetyt asiat voivat aiheuttaa. Ympäristö näyttäytyy päähenkilölle täysin ulkopuolisena kokemuksena, jota kuvaillaan kuin tutkimusmatkailijana.

"Seuraavaksi havaintotason valtaa kuitenkin meri, joka on siinä, jotenkin hyvin siinä, ihan siinä, lähes painostavan siinä, silmien edessä, neljän ajokaistan ja parin jalankulkuväylän päässä. Se lullahtelee lakkaamattoman planetaarisen liikkeen ja monimuotoisten vesikulkuneuvojen tuuppimana kivisessä ammeessaan ja aurinko pärskähtelee sen jokaisessa poimussa ja rutussa. Siihen sinä et voi vaikuttaa, sen liikkeisiin."

Pelkkä kielellinen leikittely ei kuitenkaan riittäisi pitämään mielenkiintoa yllä, joten oli ilo havaita miten valittu kirjoitustapa ja tarina menivät yhteen. Herra Lyysälän, Lyyn, sinun, tarinaa ei olisi voinut muuten uskottavasti kertoakaan.

Mikko Rimminen. Kuva: Stefan Bremer

Lyy asuu  Helsingin kantakaupugissa kerrostalossa, jonka persoonalliset ja niin todellisista taloyhtiöistä tunnistettavat asukkaat, ovat pysyneet tälle vieraina. Eipä Lyy edes osaisi kenenkään kanssa kommunikoida, vaan kaikki yritykset tuntuvat typistyvän epämääräisiin lauseenpätkiin, jotka jättävät kaikki lähinnä hämmentyneiksi. Paitsi erään pihapiirin pikkupojan, joka tuntuu kiinnostuvan oudosta naapuristaan.

Pojan omat kotiolot saavat Lyyn huolestumaan syvällä sisimmissään ja on tavallaan herttaista lukea miten tämä yrittää kommunikoida pojan kanssa vaikka näiden välillä tuntuu olevan isompikin kuilu kuin vain sukupolvien välinen.

"Siinä te nyt nauratte, keskellä yötä, pimeällä pihalla, rujo ja epäsuhtainen ja epäilyttäväkin eripari, ja naurunsa lomasta poika sanoo että sen pitää nyt mennä, ja sinä tunnet vaistonvaraista ja yllättävää ja vierasta tyydytystä siitä, että tuo jollakin jokapäiväisellä tavalla etäinen hahmo on siinä sinun kanssasi jutustaessaan tai lähinnä tietysti sinun onnetonta takelteluasi kuunnellessaan onnistunut näemmä sittenkin jotenkin rauhoittumaan ja ilmeisesti ainakin hetkeksi myös unohtamaan kaikki ne meluisat koti-ikävyydet."

Kirja kertoo erilaisuudesta, vaikeudesta kommunikoida ja siitä miten ihminen voi ajautua ikäviin tilanteisiin kun tämä ei kykene vastaamaan yhteiskunnan odotuksia. Pahimmillaan tästä voi seuraa syyllisyyden kiere omasta erilaisuudesta, oli siihen aihetta tai ei.

Kun pikkupoika eräänä päivänä katoaa, kohdistuu syyllistävät katseet Lyyhyn. En spoilaa juonta, mutta on mielenkiintoista seurata miten Lyyn jo valmiiksi hermostuneen oloinen sisäinen dialogi ottaa yhä villimpiä kierroksia. Kirjan koko rytmi kiihtyy ja lukijana sen odottaa päättyvän räjähdykseen.

Kirja jättää tunteen eheästä kokonaisuudesta, joka pohjaa vahvasti Rimmisen kielikuviin. Moraaliset pohdinnat ja päähenkilön sisäisen maailman konfliktit aukeavat aivan erityisellä tavalla tässä näennäisessä sekamelskassa ja odotan taas millaiseen maailmaan kirjailija minut seuraavassa tarinassaan vie. Nämä vain paranevat kerta kerralta. Siis lukekaa nyt vaikka tämä pieni helmi kirjasta:

"Nouset sumussa seisaalle, hortoilet sumussa sivummalle, suuntaan jossa arvelet hissin sijaitsevan, hissikuilun, ja aivan yhtä sumussa jähmetyt jälleen paikallesi, kun ymmärrät törmänneesi johonkin. Tuo jokin osoittautuu tällä kertaa harteikkaaksi välipala-automaatiksi, jonka lasin takana metallisiin kiekuroihin sekä omituisen lepsusti että mielivaltaisen ehdottomasti kammitsoidut salvattua kineettistä energiaa uhkuvat patukat, pussukat ja keksit ojentelevat epätoivonpinnistysten leimaamaa läsnäoloaan, kähisevät käärepaperimaisesti rapisevalla äänellä ihmiskontaktia kurottelevia hätähuutoja, känttyisiä huomioherätteitä ja autioita interjektioita, ja jos kohta nuo koetellun tajuntasi heruttelemat ylivirittyneet havainnot voikin kenties jättää omaan arvoonsa, niin seuraavaksi kiinnität joka tapauksessa huomiosi automaatin kolikkonielun yläpuolelle liimattuun tarraan, jossa lukee selvällä, kirkkaalla ja täysin käsittämättömällä suomen kielellä lause ”älä valitse tyhjää spiraalia”, ja tätä mystistä, jotenkin lumoavaa ukaasia sinä nyt jäät pitkäksi aikaa tihrustamaan hämilläsi. Jotenkin käsität, että tuo kryptiseksi rytistynyt lausuma kyllä nivoutuu omaan elämääsi jollakin naurettavan tosikkomaisella, psykoanalyyttistä kitsiä helmeilevällä tavalla, mutta siltikään et kykene ymmärtämään sitä, et lausetta kokonaisuutena etkä yksittäisiä sanoja sen sisällä."
















Mikko Rimminen, 2019, Jos se näyttää siltä, Teos






*mainoslinkki

2 kommenttia:

  1. Rimminen sanoo paljon, mutta kertoo varsin vähän.

    VastaaPoista
  2. Kirja loppui varisn turhauttavasti, ei-mihinkään.

    VastaaPoista